maanantai 31. joulukuuta 2018

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä


Sain yllättäen ja pyytämättä joululahjaksi Wladimir Kaminerin (kaminer toi googlatessa ensin esille ruotsinkielistä kamiinadataa. Mikä sana: ruosteinen kamiina ja data!) Venäläiset naapurini. Kaminer on ymmärtääkseni Saksan "virallinen venäläinen" samalla tavoin kuin Roman Schatz on Suomen "virallinen saksalainen". Saksa on niin iso maa ja maahanmuutto on suuntautunut sinne kauemmin ja suuremmin kuin meille päin, joten voi olla että virallisia venäläisiä on montakin. Mutta todella kun googlasin "der offizielle Russe in Deutschland" niin sieltä hän muutaman muun löydöksen jälkeen putkahti. Roman Schatz haastatteli Wladimir Kamineria Turun kirjamessuilla pari vuotta sitten. Siinä missä Roman Schatz kertoo meille meistä eli saksalaisen näkökulman suomalaisuuteen, Wladimir Kaminer kertoo saksalaisille venäläisistä. Siinä sivussa tietenkin myös saksalaisista, koska Venäläisissä naapureissa tavataan sekä Saksassa asuvia ja saksalaisten kanssa yhteiseloa yrittäviä  venäläisiä että Venäjällä, tarkemmin Kaukasuksen alueella asuvia venäläisiä, ja kerrataan heidän kaikkien yhteisiä kokemuksia oi suuri ja mahtavasta.

Tämä kustannusosakeyhtiö Sammakon vuonna 2016 julkaisema teos on valikoima Kaminerin parhaita kertomuksia neljästä aiemmin suomentamattomasta teoksesta. Kirjailija asuu Berliinissä ja sieltä käsin venäläisensä hyvin tunteva Kaminer kirjoittaa vapautuneesti ja hauskasti, tukeutuen sekä omaan historiaansa Neuvostoliiton ajan nuorena että venäläisen anoppinsa tuomaan suureen sukuhaaraan Kaukasuksen Borodinovkan kylässä. Lisäksi hänellä on naapurinsa, venäläiset kaverinsa Andrei ja Sergei. Kaminer muutti Moskovasta Saksaan vuonna 1990, 23-vuotiaana.

Kirjassa on neljä erillistä osiota: Venäläiset naapurini, Kaukasialainen anoppini, Sosialismissa ei ollut seksiä sekä Elämä on tai ei ole taidetta. Kaminerilla todella riittää anekdoottia kerrottavaksi, hänellä on komiikan tajua, älyä ja sujuva kynä, joten tämähän oli oikein miellyttävää luettavaa. Hyvä myös havaita, että pystyn sentään ottamaan vastaan muiltakin luettavaa. Blogiaikana on niin koko ajan tietävinään, mitä haluaisi seuraavaksi lukea.

Jatkuvaa tyytymättömyyttä ja pettymystä elämään pidetään erityisesti berliiniläisenä ominaisuutena. Muualla ihmiset ovat läpikotaisin onnellisia ja tyytyväisiä. Vaikka lokki kakkii päähän, he hymyilevät linnulle kiitollisina ja tuntevat vihkiytyneensä luonnon salaisuuksiin.

Kun venäläiset asuvat Berliinissä, suku ja ystävät käyvät tiuhaan vierailuilla: tulee hyljätty mutta itsensä kokoava äiti, isä Pietarista ja muita serkun kaimoja, ja kaikilla on omat menestystarinansa. Kuka on ollut John Lennonin kanssa samalla lavalla soittamassa, kuka nukahtanut pommiin kun Madonna tuli kyläbaariin. Mukana kukin kuljettaa myös entisen kotimaansa Neuvostoliiton, nyttemmin absurdeja muistoja, kuten pimeässä loistava vaaleanpunainen pantteri suoraan Zlobinin pehmoeläintehtaalta, osa palkanmaksua sillä tehtaalla aikanaan. Kuka lukee Karl Marxia-kertomuksessa seurataan Pääoman teitä vasallivaltioissa Bulgariasta Mongoliaan, jossa erään tiedemiehen helvetillinen käännöstyö oli valmistumassa  sosialismin luhistumisen kynnyksellä. Eräs George Soros auttoi miehen pälkähästä.

Onni on Kaukasuksella halvempi kuin kondomi. Tämä ja muita faktoja, ennen muuta kaikkialla toteutettava kokkaaminen ja ylivoimainen taito siihen, tulee vastaan matkalla kaukasialaisen anopin luo. Kaukasuksella näet kokataan kaikkialla ja syödään koko ajan. Kenenkään ruoanlaittajan ylpeys ei siellä antaisi myöden sellaisen mauttoman, puhdistetun ja terveellisen ruoan tarjoiluun jota länsimaissa syödään, toteaa Kaminer kun lopulta uskaltautuu syömään parkkipaikalla kokattua muhennosta. Ja jollei ulkomaalaisen rekisteröinti ala sujua, voi aina kokeilla pirskotella feromoneja ympärilleen.

Muitakin kaukasialaisia tapoja valaistaan, kuten nuorten perheenperustamistapoja. On nimittäin suuri ero Pohjois- ja Etelä-Kaukasian välilla. Etelä-Kaukasiassa morsiamen perhe valitsee kumppanin, kun taas Pohjois-Kaukasiassa tytöt päättävät itse. Niinpä tytöt tekeytyvät varsinkin kesäaikaan häkellyttävän näyttäviksi, kun taas nuoret miehet eivät näytä yhtään seksikkäiltä vaan tuimailmeisiltä. Kyseessä on heidän luonnollinen suojamekanisminsa naisten seksikkyyttä vastaan, toteaa tutkiva kirjailija.

Menneen sosialismin ajan muisteloissa ainakin länsimaalaisten mielestä on vähän hauskaa, mutta kun on tehty kirjoja ja elokuvia esim DDR:n ajasta, niin erinäistä lämminhenkistäkin nostalgiaa on nähty. Neuvostoliitossa saatiin myös vahvoja näyttöjä tavallisen kansan pärjäämisestä karuissa olosuhteissa. Kaminer kertoo Venäläiset kaaharit-kertomuksessa, kuinka Ladansa ja Mossensa ajokuntoon haluavat oppivat periaatteessa rakentamaan autoja ja päätyy toteamukseen: Jokainen, joka osasi sosialismissa ajaa autoa, olisi myös kyennyt ohjaamaan lentokonetta tai sukellusvenettä. 

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä
Meine russischen Nachbarn, 2009, Meine kaukasische Schwiegermutter, 2010, Es gab keinen Sex im Sozialismus, 2009, Das Leben ist (k)eine Kunst, 2015
Suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä
Kustannus-Osakeyhtiö Sammakko 2016, 272 s

Tämä on vuoden 2018 viimeinen kirjoitukseni. Tämä oli hyvä kirjavuosi, luin riittävästi kirjoja ja ne olivat kiinnostavia, innostavia, hyviä, parempia ja parhaita. Nyt oli tarkoitus vuodenvaihteen kunniaksi vaihtaa tämä blogimalli, mutta se osoittautui aika mutkikkaaksi ja nyt alkaa väsyttää. Jos ei minua jatkossa näy tällä kanavalla, olen onnistunut tekemään jotain jota en tarkoittanut.

Onnellista Uutta Vuotta ihmiset!

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki


Luin poikkeuksellisesti dekkarin. Siihen on kolme syytä. 1) Tarukirjan Margit kirjoitti kirjasta kiinnostavasti. 2) Minulla on Helmet 2018-haasteessa auki mm kohta 'kirja aloittaa sarjan' ja 3) Islanti.







Islannista harvalla on pahaa sanottavaa. Jalkapallon MM-kisoissa islantilaiset hurmasivat sotahuudoillaan, jotka eivät jääneet tyhjiksi huudoiksi, vaan menestystä tuli. Siihen suomalaiset osasivat samaistua; pienen kansan sisukasta kamppailua. Pankkikriisinsäkin hoitivat elegantisti. Röyhkeät islantilaiset bisnesroistot kävivät Suomessakin silloin pullistelemassa, mutta eipä heille lopulta kunnian kukko laulanut - vaikka häipyivätkin rahoineen Lontoon cityyn. Ja sitten tuo luonto, josta lämpöenergiaa tupruaa suoraan vulkaanisesta maasta, kuumina lähteinä tai lämminvesialtaina. Keskellä maata on laaja alue karua mustaa laavikkoa, jossa mikään ei kasva, mutta hyvä autotie kiemurtelee kivenmurikoiden halki. Siellä meitä tuli kymmenen vuotta sitten vastaan muutaman tunnin autolla-ajon jälkeen pyöräilijä, sateen piiskatessa, ilmeisesti ultrapyöräilijä. Ajoimme pohjoisen Akureyrista kohti Reykjavikia. Autiolle alueelle karkotettiin aiemmin paatuneita rikollisia, murhamiehiä.



Kolmannen merkin teemat tuovat nopeasti mieleen nuo maisemat. Siinä reykjavikilainen eronnut lakinainen ja kahden lapsen äiti, Thóra Guðmundsdóttir saa toimeksiannon upporikkaalta saksalaiselta pariskunnalta, joiden poika on murhattu. Poika Harald opiskeli historiaa Reykjavikin yliopistossa ja oli erityisen kiinnostunut noituudesta ja siihen liittyvistä keskiaikaisista kirjoituksista. Toimeksiannon tuo saksalainen Matthew, vanhempien asiainhoitaja, josta tulee Thóran tutkijakollega ja vähän muutakin.

Murhatun nuorukaisen vanhemmat näet epäilevät viranomaisten murhatutkimuksen lopputulosta ja haluavat aloittaa omat tutkimuksensa.

Murhamysteeriin liittyy olennaisesti keskiaikainen käsikirjoitus, Noitavasara, ja monenlaiset kammottavat rituaalit toistuvat murhakuviossa ja sen tutkintatyössä. Keskiaikaisia kidutuksia, ihoon kaiverrettuja kuvioita, halkaistua kieltä, irrotettuja silmiä ja niiden tuomaa manalan tunnelmaa palauttaa sopivasti maan pinnalle Thóran käytännöllinen ja maanläheinen tyyli sekä naseva ja hauska dialogi. Nykyaikaa tuovat mukaan Haraldin opiskelijakaverit, tosin johtajatyypin samoihin kuvioihin vihkimiä; kukin omalla tavallaan vanhoissa riiteissä, huume- ja viinahöyryissä bailatessa mukana. Äveriään mutta onnettoman saksalaisperheen tausta paljastuu hiljalleen eikä voida olla varmoja syyllisistä, sillä yliopistolla ja vuokra-asuntojen kaapeista löytyy sinne kuulumattomia 'tavaroita'. Thóra yrittää yksinhuoltajaäitien tapaan revetä moneen suuntaan, kun murrosikäinen poika ja pieni tytär vaativat huomiota, pakoon luikkivien epäiltyjen tai muuten haastavien tyyppien ohella. Thóran persoona on muutenkin mukavan särmikäs eivätkä lapsetkaan ylläpidä kliseistä kuvaa: he ovat kauhusta kankeita kun joutuvat vastentahtoisesti osallistumaan isän järjestämille ratsastusretkille.



Malleus Maleficarumin eli Noitavasaran teksteihin uppoudutaan minuun makuuni turhan seikkaperäisesti, mutta Yrsa Sigurðardottirin jopa hilpeä dialogi sekä Thóran itseironinen ja suoraviivainen persoona pelasti minulle tämän dekkarin kuitenkin kohtuulliseksi lukukokemukseksi. Ja Islanti tietenkin. Huomasin, että oikeastaan tämän vuosituhannen ensimmäiseltä kymmenluvulta tulee aika harvoin luettua mitään, se taitaa tässä vaiheessa olla vähän väliinputoaja. Enemmän tulee luettua uusia tai selvästi vanhempia. Kasvihuoneilmiö mainitaan kirjassa, nyt se olisi ilmastonmuutos.


Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki
þriðja táknið, 2005, suomentanut Tuomas Kauko
Otava, 2007, 384 s

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Aatonaattona








Kello 15, 23.12.2018
                                                   
                        Hyvää joulua!

tiistai 18. joulukuuta 2018

Yhtä ja toista jää kesken

Kun ensimmäistä kertaa yritin valita lukemista ns haaste edellä, en pääse edes kirjan loppuun. Tähän mennessä olen täytellyt Helmet 2018-haastetta sitä mukaa kun joku valitsemani teos sattuu sopimaan listalle. Nyt valitsin Viivi Luikin Seitsemännen rauhan kevään haasteen kohtaan, jossa piti lukea omaan synnyinvuosikymmeneen liittyvä kirja. Eli 50-luvusta. Viivi Luikista minulla on hyvä kokemus: Varjoteatteri on ensimmäisiä omalla suosikkilistallani. Seitsemäs rauhan kevät perustuu hänen lapsuuteensa Viron maaseudulla,  5-vuotiaan kokemana. Siinä on jo näkyvissä hänen vähän villin anarkistinen tapansa nähdä maailma ja itsensä siinä eikä se liity ikään. (Varjoteatterissa sitä voi kutsua epäsovinnaisuudeksi tai tuoreudeksi.) Seitsemäntoista vuotta vanhempi äiti on viisivuotiaan kovan komentelun kohteena, kilttinä. Isä kulkee työurakoihinsa moottoripyörällä ja istuttaa omenapuita siemenestä missä kulkee. En silti oikein pääse tämän tarinan imuun, se jää lukematta, vaikka takakannessa mainostetaan sen olevan Viron 80-luvun paras romaani. Vähän epäilen, että oma väsymiseni menee osittain suomennoksen piikkiin. Moni asia on ennenvanhainen.

Lukemiselta on TV vienyt viime aikoina paljon aikaa, joskus hyvin vietettyä, välillä vähemmän. On ollut elokuvafestivaalia ja kehuttuja sarjoja, dokumentteja. Tähän mennessä olen seurannut aika vähän sarjoja, mutta nyt niitä oli oikein ruuhkaksi asti. Ja niihinhän jää koukkuun. Aika on meidän sentään loppui, mutta Babylon Berlin jatkuu. Sen ensin lopetin ja sitten luotettava lähde eli sisko kehui, ja jatkoin kai kuudennesta jaksosta. Ei haitannut, koska en ensimmäisessäkään ymmärtänyt mistä on kyse ja keitä kaikki ovat. Viimeinen osa hienosta Perienglantilaisesta skandaalista on käsillä; Hugh Grant ja muut tyypit, ahh kuinka loistavaa näyttelemistä! Sitä odottaa melkein vesi kielellä. Sitten on vielä Sevillaa 30-luvulla, La otra mirada, espanjalaisesta tyttökoulusta, ahdasmielisestä ajasta ja uusien tuulien puhaltamisesta. Syntisen katsoin vielä eilen, mutta nyt se saa jäädä. Ällöttävää traumaattiseen lapsuuteen kiihkouskovaisessa perheessa ja väkivaltaan vihjaavaa, venytettyä limaa. Päähenkilöllä on siksi vain yksi ilme, ja poskilla valuvat kyyneleet. Se saa jäädä kesken.

Helmet 2018 haaste näyttää jäävän pahan kerran kesken, koska vuosi kääntyy kohti muun kuin kirjojen kanssa vietettyä puuhakkuutta. Siinä on muutenkin muutama paha kanto, pahimpana peliin liittyvä kirja. Se kuulostaa jo äärimmäistä epämukavuutta lähentelevältä, kategoria painajainen. Mutta enpä ole sattumalta laittanut tähän blogiin oikein erillistä sivua tälle haasteelle. Se jäänee viimeiseksi lukuhaasteekseni, mutta saatan sitä vielä taapertaa ensi vuoden puolella. Aika virtaa eikä siinä mitään pykäliä ole.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina


Neljäs ja viimeinen osa Elena Ferranten Napoli-sarjasta viimeistelee komean freskon. Elena Grecon ja Raffaella Cerullon elämät virtaavat siinä värikylläisinä ja dramaattisina 50-luvulta näihin päiviin. Tämä fresko ei jää jälkeen Mario Puzon Kummisedästä, joka kattaa noin 50 vuotta varhaisemman ajanjakson ja lähtee liikkeelle etelämpää, Sisiliasta. Aiheissa on yhtäläisyyksiä: korruptio, rikastumisen ja aseman himo, väkivalta, Italian vahvat perheet ja suvut, bella figura - pinta kaunista, pinnan alla mätää. Suurin ero on näkökulmassa. Kummisetä elää mafian lonkeroissa, miesten maailmassa, jossa naiset jäävät varjoihin, alistettuina tai häviävinä. Napoli-sarja on käänteinen kuva: naiset näkevät, ajattelevat, keskustelevat, toimivat. Miehet, sekä rikoksilla rikastuneet että rajalla pyristelevät, radikaalit poliitikot ja akateemisesti sivistyneet tulevat kadotakseen muistojen usvaan. Sillä tässä kohtaa naiset tekevät irtiottoa ikiaikaisista rooleista.

Kadonneen lapsen tarinan alaotsikko on Kypsyys - Vanhuus. Elenan vaivalloisesti käynnistyvä kirjailijan ura saa siivet, maailma avautuu Napolista Genovan kautta Euroopan suuriin kaupunkeihin ja Yhdysvaltoihin. Napolin kortteli ja Lila verkostoineen himmenee ja kutistuu. Elena tasapainoilee äitiyden, lapsuuden perheensä odotusten, uran ja rakkautensa aallokoissa. Menestyksen maku saa Elenan välttelemään Lilaa ja lapsuuden korttelin tunkkaista peliä, Solaran mafiaveljesten varjossa. Myöhemmin peili kirkastuu ja Elena alkaa kaivata sen näkemistä, itsensä tutkimista suhteessa aina älykkääseen, kapinoivaan ja salaperäiseen ystäväänsä.

Päähenkilö liikuttaa särmikkyydessään ja rehellisyydessään. Kuten oikeassa elämässä, menestys ja onni eivät kulje käsi kädessä. Elena miettii ylpeänä kirjailijuuttaan, mutta kaunaisuus ja kateus vaanivat eikä Ferrante kaihda nolojen tunnetilojen penkomista. Siitä syntyy inhimillinen muotokuva: nobody's perfect, kaukana siitä - ja hienoja oivalluksia; juuri tuolta pettymyksen täytyy tuntua kun rakkauden hurma vaihtuu tunteeseen kaikkien kliseiden toteutumisesta. Peittääkö aina äksyilevä vanha äiti jotain, joka paljastuu vasta kun on hänen vuoronsa haurastua?

Ja Lila, kaiken kätketyn tulkitsija, Solaran perheen ja sen pelien halveksija, yllättäjä ja korttelin harmaa eminenssi, mitä hän ajattelee? Kun ei Elena aina saa hänestä selvää. Voiko toinen lopulta olla etevämpi kirjailijanakin? Elena uskoo sen helposti. Kirjoittaako Lila omaa tarinaansa, uudella tietokoneellaan omassa menestyvässä Basic Sight -yrityksessään? Murrosikään tulevat tyttäret haastavat rankasti urastaan - ja toimeentulostaan - huolestunutta äitiään. Koko draaman kirjailija kertoo vaihtuvina mielenliikkeinä, konkreettisessa toiminnassa, ytimekkäissä dialogeissa. Usein luvut loppuvat äkilliseen käänteeseen, kuin viskaisi kiven korkealle ilmaan, josta se putoaa äänettömästi tyyneen veteen.

Toinen ristiriitaisen viha-rakkauden kohde - Lilan ohella - on vanha Napoli kortteleineen, Vesuviuksen juurella toreineen ja kujineen, jossa ihmisiä ammutaan, jonne heitä katoaa. Maanjäristys ravistelee kaupunkia vuonna 1980, maanjäristys jonka voimaan myöhemmin verrattiin uusia järistyksiä. Sen rajuudestakin voi olla ylpeä, kuten sen historian loistosta, kielistä ja kulttuureista. Kielessä näkyy Italian historia, sen kuinka nuori yhtenäinen Italia on. Murre esiintyy Napoli-sarjassa omana erikoisuutenaan. Hän puhui yleiskieltä, hän puhui murteella - lauseet toistuvat. Niillä kuvataan yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Yleiskieli ei kaikilta onnistu, murre kertoo usein koulutuksen puutteesta.

Kadonneen lapsen tarina on - kuten muutkin sarjan osat - vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen romaani. Kuinka muuten kertoisi korruptiosta ja köyhyydestä? Se kuvaa syvällisesti vasemmiston myrskyisää 70-lukua, jolloin osa työväestöstä ja opiskelijoista tempautui dogmaattiseen fanaattisuuteen ja väkivaltaan. Aldo Moro siepattiin ja murhattiin. Radikaalien vasemmistolaisten aiheuttamaa illuusioiden ja idealismin romahtamista peilataan hienosti monesta suunnasta: opportunisti, radikaali duunari ja aatteen mies. Juudas, kavaltajakin paljastuu.

Napoli-sarja jättää pitkän ja syvän jäljen kirjallisuuteen. Eilisen lehden mukaan (HS Jukka Petäjä) romaanisarja on suositumpi ulkomailla kuin Italiassa. Voi olla, että kaikki eivät pidä sen totuudesta. Siinä voi olla syynsä Elena Ferrante pseudonyymiinkin. Suomennos on taas loistavaa työtä. Mille Grazie, Helinä Kangas!



Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
Storia della bambina perduta, 2014, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2018, 511 s

tiistai 4. joulukuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia



Jossain vaiheessa ajattelin, että olisiko alkoholi jonkinnäköinen selitys Lucia Berlinin kirjoittamisen laadulle, sille säkenöivälle värikylläisyydelle.  Että olisiko hän kirjoittanut vain alkoholisminsa aikaan. Mutta ei, hän jatkoi kirjoittamistaan hamaan loppuun asti. Hän kirjoitti siis monta vuotta raitistuneenakin. Loistavat novellit, kertomukset ovat syntyneet alkoholismista huolimatta.

Alkoholismia tulee häntä lukiessa pohtineeksi, koska viina virtaa ja päihteet yleisesti ovat mukana niin monessa kertomuksessa. Se on epäilemättä vaikuttanut siihen, että hänen hahmonsa sietävät paljon epämukavuutta, rosoa, erilaisuutta ja holtittomuutta. Novellien henkilöt ovat usein rujoja ja elämän potkimia tyyppejä, oman perheen monen sukupolven alkoholistien lisäksi vankilakundeja ja Chevroletissa päivänsä naukkaillen viettäviä taivaanrannan maalareita. Berlin kuvaa heitä suurella lempeydellä, hän ymmärtää, hän ei kaihda heitä sairaina, haisevina, kuoleman kielissä, köyhinä ja surkeina. Ihmisen arvokkuus missä jamassa hyvänsä, se on siellä. Berlinin köyhistä löytyy usein vahvaa moraalista selkärankaa, ylpeyttä.

Lucia Berlinin elämä kulki punaisena lankana Siivoojan käsikirjan ensimmäisessä osassa ja useat sukulaisista ja tutuista paikoista ovat mukana tässä toisessakin novellikokoelmassa. El Paso, Juarez, México, Chile, Oakland. Isoisä, Mamie isoäiti, äiti ja eno, kaikki juoppoja. Ja syöpään kuoleva sisko Sally. Näkemisen taidon Berlin uskoo perineensä äidiltään, mutta käy tietoista kamppailua välttyäkseen tämän tarkan katseen ja ilkeyden yhdistelmältä. Siskokset saivat lapsuudessaan sietää alkoholismin lisäksi myös hyväksikäyttöä.

Lucia Berlinin kertomuksissa on rutkasti ronskia huumoria. Esimerkiksi novellissa Romanssi hän kuvaa gynekologia, joka kärsii satunnaisesta vapinasta. Vapina kohtaaa avustavan minä-kertojan krapulasta tärisevän kädin.

Lopulta hänen kätensä ilmestyi taas näkyviin puikkoineen, joka nyt tähtäsi odottavaa lasilevyäni kuin pillastunut metronomi. Siihen aikaan minä vielä join, joten minun lasilevyä pitelevä käteni tärisi silmin nähden, kun yritin osua lääkärin käteen. Se teki hermostunutta pystysuoraa liikettä. Lääkärin käsi sitä vastoin tärisi vaakasuoraan. Läpsis, lopultakin.

Tanssia ruusuilla
-kokoelmassa edelleen myös siivotaan, nyt myös kuolinsiivousta, ja siskon kuolinkamppailu värjää osan kertomuksista luopumisen surulla. Omaelämäkerrallisten ainesten lomassa kulkee kertomuksia meksikolaisten rajakaupunkien teiniäideistä ja intiaanien jälkeläisistä vankilassa - kaikki yhtä toden makuisia. Suruun ja alakuloon punoutuvat suloiset onnen ja rakkauden hetket, sillä pahimmasta selvittyä voiton vie rakkauden- ja elämännälkä. Tuskaan tai patetiaan Berlin ei jää kitumaan, vaan vaihtaa hetkessä kuivaan toteamukseen tai jutustelevaan kerrontaan. Lukija ei pääse kellumaan tyynessä; Lucia Berlinin maailma on ihmeellinen ja yllätyksiä täynnä. Vielä viimeisessä novellissa hän varisten kotiinpaluuta seuratessaan herää ihmettelemään, että huomasi nuo vasta nyt. Että mitä muuta on jäänyt huomaamatta? Kun lukijan mielestä hän huomaa ja näkee ihan kaiken ja vielä enemmän.

Novelleissa on aivan omalaatuinen rosoisen haikea tunnelma, johon kirjoittajan optimistinen katse tuo valoa kuin varjoisalle takapihalle lankeava auringonsäde. Siinä on mukana lukijalle kehotus katsoa kuinka kaunis maailma sittenkin on, kaikesta tästä huolimatta.

Kristiina Drewsin suomennos on loistelias, siinä ei ole tavuakaan jonka voisi kirjoittaa toisin.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
A Manual for Cleaning Women. Selected stories by Lucia Berlin, 1977-1999, 
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018, 291 s


maanantai 3. joulukuuta 2018

Teeman elokuvafestivaali - elokuvan juhlaa!

Vähän funtsailin jo aiemmin, että kirjoittaisinko näistä, ja päätin että en. Luettuani Ketjukolaajan tiivistelmän, päätin sittenkin. Sen verran vaikuttunut olin kaikista näkemistäni elokuvista - ja taas kerran ylen kiitollinen Ylen kanavista ja vielä erikseen Teemasta. Kiitos♥

Kreikkalainen Chevaliers kertoo paikallisesta miesporukasta, jotka ovat kalastusretkellä vanhimmän miehen, lääkärin, jahdilla. Hyvin nopeasti selviää miesten kova kilpailuhenkisyys ja suorastaan lapsenomainen machoilu - joka on jo osittain klisee, mutta ilmeisesti totta toinen puoli. Porukan miestyypit on niin huolellisesti luonnehdittu, että elokuvasta tulee lähes dokumentin vaikutelma; vanhempi auktoriteetti, manipuloiva voittajaehdokas, nuorempi haastaja, nynnerö matematiikkanero ja hänen siitä-yli-missä-aita-matalin veljensä sekä seksuaalisen kykynsä riivaama tyyppi. Kaikki häärivät kalastuksesta piittaamatta keksimässään kilpailukuviossa; soittavat naisilleen, kokoavat Ikean kaappia etc osana kilpailua, taustalla Välimeren sini ja näyttämönä valkoinen jahti. Minusta elokuva on sekä hauska että kiinnostava. Elokuvassa ei ole mitään, mitä olisi voinut odottaa. Ihanaa kuunnella kreikkaa.

Turkkilaisessa Mustangissa patriarkaaliset isovanhemmat kiusaavat orpoja lapsenlapsiaan, nuoria tyttöjä, jotka luulevat voivansa elää vapaasti kuten muutkin. Pakkonaittaminen kuuluu perinteiseen kuvioon ja osuu oikeaan vain poikkeustapauksessa. Tytöissä elää alistamisesta huolimatta vahva kaipuu elämään, toisissa voimallisempana, toisilla heikompana, tragiikkaa ei voida välttää. Tämäkin elokuva on osaksi kuin dokumentti vanhoista perinteisistä tavoista kulttuureissa, joissa naisen osa ei ole kauhaa ja kattilaa kummempi. Taas todella hyviä roolisuorituksia ja trilleriksi kääntyvä juoni. Tämä turkiksi, joka taas on mukavaa kuunneltavaa.


Toinen kreikkalainen Kulmahammas, on perheensä omaksi lahkokseen kasvattaman tyranni-isän kuvaus. Perhe elää eristäytyneenä omassa aidatussa talossaan, josta vain isä pääsee autollaan kulkemaan työpaikalleen. Aikuiset lapset ja äiti on manipuloitu avuttomiksi alamaisiksi, joista kukin oireilee tavoillaan. Elokuvasta tulee mieleen tapaukset, joista on lehdissä kerrottu: sekä lahkon johtajaa sokeasti kuolemaan seuraavat laumat että eristyneissä perheissä kasvaneista lapsista kerrotut tragediat. Ihminen on lapsena muovailuvahaa. Elokuva on kammottava, mutta se kertoo maailmasta ja ihmisestä sittenkin. Se sai Oscar-ehdokkuuden, ilmeisesti vuonna 2009.

Jos nämä edelliset ovat täältä katsottuna aika eksoottisia, tutummat urbaanit kuviot tulevat vastaan saksalaisessa Victoriassa. Siinä nuori espanjalainen nainen rupeaa discoillan jälkeen juttuihin kadulla hengailevan nuorten miesten porukan kanssa, Berliinissä aamuyöstä. Miehet ovat juuri sellaisia puoliksi syrjäytyneen ja päihdeongelmaisten oloisia, joista alkaa pelätä pahinta nuorelle naiselle. Kun niin ei käy, ei sillä tavalla, kaikki on sittenkin hyvin yllättävää ja tuoretta. Sillä elokuvan nuoret ovat siinä iässä, siinä vaiheessa, että sattumalla, tuurilla, sillä kenet tapaa seuraavaksi on paljon vaikutusta  siihen, mitä voi käydä loppuelämälle. Elokuva on vaikuttava kuvaus nuoruuden seikkailunhalusta, vääristä valinnoista, ihastumisen syttymisestä, kaupungin yöstä - ja rikollisuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, kenestäkään ei tiedä ensi näkemältä kuka hän on. Eikä nuorella ole  samoja ennakkoluuloja, jotka jo rajoittavat kokeneemman, joskus viisaamman elämää.

Ja vielä on pari elokuvaa tallennettuna odottamassa. Loistavaa palvelua Teemalta/Yleltä!

- kuvat eivät liity elokuviin, kunhan poimin matkakuvistani jotain joka saattaisi sopia elokuvan tunnelmaan

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo


Eeva Lennon, Lontoo, Erkki Toivanen, Pariisi ja Lieko Zachovalová, Praha, ja muitakin oli.  Instituutioiksi nousseita toimittajia, jotka toivat suomalaisille radion kuuntelijoille ja tv-katsojille Euroopan ja maailman olohuoneisiin vuosikausien ajan. Luotettavia, sivistyneitä, ajan hermolla uutisia raportoivia ja poliitiikan ilmiöitä analysoivia ja ennakoivia. He olivat Suomen Yleisradion toimittajia ja kirjoittivat samalla kolumneja useisiin päivälehtiin, Eeva Lennon Uuteen Suomeen ja Demariin. He tekivät työtään aikana ennen internettiä, kännyköitä ja somea. Toivanen ja Zachovalová ovat jo poistuneet elävien kirjoista, mutta Eeva Lennon on still going strong, päätellen tästä tänä vuonna ilmestyneestä muistelmateoksesta.

Mutta mikä elämä Eeva Lennonilla! Ei voi mitään, minun on nyt muutettava ruksia Helmet-haasteen kohdassa 48, 'Haluaisit olla kirjan päähenkilö' ja jätettävä Ellen Thesleffin taiteellinen elämä toiseksi. Eeva Lennon on seurannut Euroopan poliittisia mullistuksia ja kulttuurisia ilmiöitä monen vuosikymmenen ajan akselilla Helsinki-Pariisi-Lontoo, ja - kuten ennenkin olen huomannut toimittajien kirjoittamista teoksista  - kirjoittaa kaikesta ammattitaitoisen toimittajan sujuvuudella, oppineen ja sivistyneen ihmisen jatkuvasti karttuvalla tietopohjalla. Kaiken ohessa hän ehtii saada itselleen mukavan perheen, jossa jokainen saa toteuttaa omia ambitioitaan, niin vanhemmat kuin lapsetkin.

No, Eeva Lennon vaikuttaakin varsinaiselta työmyyrältä, siinä ei ole pahemmin sohvalla makoiltu. Eikä hän näytä sitä edelleenkään harrastavan, sen verran tiukasti muistelmiin lomittuvat hänen kommenttinsa myöhemmistä tapahtumista, aina viimeaikaisiin uutisiin asti, eli brexit ja kuinka tähän on tultu saa paljon tilaa loppupuolella.

Eeva Lennon, o.s. Karikoski sai ex-kollegaltaan Sinikka Siekkiseltä neuvon, että muistaisi kirjoittaa myös itsestään, jotta välttäisi 'kuivat' muistelmat, joissa muistelija piiloutuu faktojen taakse. Tämä on ollut ilmeisen tarpeellinen neuvo, sillä EL on selvästi henkilö, jota asiat vievät ja joka mielellään jättää oman persoonansa taka-alalle ja nuorempana suorastaan vältteli esiintymisiä. Tässäkin teoksessa neuvo näkyy hieman painuvan taka-alalle loppua kohden, jolloin Lontoon ajasta tulee lähinnä yhteiskuntapoliittista Thatcherin ja Blairin ajan pohdintaa. Irlantilaisen aviomiehen, Peterin kuolema saa pari sivua. Johtuneeko siitä, että nuo ajat ovat itsellenikin jo aikuisiältä jotenkin muistissa, ettei loppupuoli muistelmista enää herättänyt niin suurta lukemisen iloa kuin vanhempi aika, vaikka kirjoittaja pohdiskeleekin perehtyneesti talous- ja yhteiskuntapoliittista tilannetta Britanniassa.

EL:n isä oli eversti V.A.M Karikoski, myöhemmin työnantajaliiton toimitusjohtaja ja äiti Astrid Jäppinen, köyhän perheen ainoa koulutettu tytär, joka toimi jo 20-luvulla Pariisissa lähetystön kanslia-apulaisena. Hän oli Mika Waltarin yksipuolisen rakkauden kohde. Perheen molemmat tyttäret olivat pieniä sodan aikaan, ja kyyhöttivät muiden mukana pommisuojassa Töölössä. Sota- ja kouluaika jätti inhon puuroa ja maitoa kohtaan, vihannesten puutteessa lapsiin lusikoitiin kalanmaksaöljyä. Jo sodanjälkeisen ajan koulutus osoittautui kuitenkin myöhemmin siksi kivijalaksi, joka suomalaisia maailmalla, Euroopassa pelasti monella tapaa. Suomalaisessa Yhteiskoulussa EL sitten kohtasi suuren osan Suomen myöhempiä kulttuurihahmoja Pentti Linkolasta Claes Anderssoniin, joka oli komeana, lahjakkaana ja hyvänä tanssijana tyttöjen suuri ihastus. Olisitte kertoneet minulle silloin, oli Andersson kommentoinut myöhemmin. Kämpin baarissa istuivat Olavi Paavolainen, Pentti Saarikoski, Matti Kuusi, Juhana Blomstedt.. EL aloitti opintonsa sekä valtiotieteellisessä että oikeustieteellisessä tiedekunnassa, ja suoritti molemmissa maisterin tutkinnot.

Eeva Lennonin henkiystävä oli ja on Elina Salo, joka vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta. Hänelle ei koulu maistunut samalla tavalla kuin erilaiset pikkujäynät. Molemmilla oli ehtoja ja koulutodistukset heikkoja, mutta sepä ei estänyt myöhempää opiskelua. Yhdessä he lähtivät Pariisiin, Montparnassen kahviloihin ja jazzkellareihin. Tuolta ajalta kirjassa on monia hauskoja anekdootteja, joista yksi kertoo sen kuinka hänen isänsä nyt Ranskassa muistetaan jäätelöannoksena.

Suomalaiset olivat ateroineet eräässä Geneven maineikkaassa ravintolassa. He olivat nauttineet alkoholia hovimestarin mielestä jo aivan liikaa, ja sitä kieltäydyttiin tarjoamasta heille enempää. Silloin isä keksi tilata sorbetia vodkan kanssa. Kokki teki työtä käskettyä ja ihastui annokseen , niin myös paikalle kutsuttu ravintoloitsija. Saammeko käyttää tätä ja antaa sille teidän nimenne, hän kysyi. Sopiihan se. Mutta Karikoski-nimi oli ranskalaisille liian vaikea pala, ja annos ristittiin Everstin jäätelöksi. Glace du colonel näkyy nykyään Pariisissakin miltei joka kahvilan ja ravintolan jäätelölistalla.

EL näki lapsuuden kodistaan, millaista elämää isä vietti, kokouksissa, seurapiireissä, työmatkoilla kun taas äidin osa oli jäädä kotirouvaksi. Niin oli tapana, kun perheenisällä katsottiin olevan riittävät tulot. Äiti masentui ja hänen mielenterveytensä alkoi horjua. EL piti tätä osittain kotiin sulkeutumisen seurauksena ja vetää siitä yhtymäkohtia myös nykyajan maahanmuuttajien keskuudessa yleisempiin skitsofreniaan ja vainoharhoihin, kun he tulevat eristetyksi yhteisöstä. Joka tapauksessa EL päätti jo nuorena naisena, ettei kokisi äitinsä kohtaloa; kotirouvan osa herätti suoranaista kauhua. Pariisissa hän tapasi miehensä, irlantilaisen Peterin, freelance-toimittajan. Vaikka mies vihasi katolista kirkkoa, hänen perheensä oli tiukan katolinen ja anoppi yritti sitkeästi käännyttää Eevaa. Kun se osoittautui turhaksi yritykseksi, rauha palasi ja anopista tuli vähitellen ylin ystävä. Jossain toisessa maassa tällainen nainen olisi ollut fanaattinen tosikko, mutta minä en ole koskaan tavannut irlantilaista, jolla ei olisi huumorintajua.

Kun nyt Suomessa muistellaan Vanhan valtausta 50 vuotta sitten, Eeva Lennonin muistelmissa sukelletaan aikaan ja paikkaan, mistä kaikki alkoi eli Pariisiin ja Charles de Gaullen viimeisiin vallassaoloaikoihin. Itse en siinä vaiheessa vielä lukenut sanomalehteä sillä intohimolla kuin nykyään, joten Algerian kriisin ja gaullistien poliittisten pyrkimysten perusteellinen läpikäynti oli kiinnostavaa luettavaa sitä läheltä seuranneen toimittajan kirjoittamana. Puhumattakaan sitten kaikista kultturelleista Nimistä, joita tuoreen pariskunnan tuttavapiiriin tai vain saman kahvilan asiakkaisiin lukeutui, kuten Sartre ja Samuel Beckett, josta tuli perhetuttu. Suomalaisista Pentti Holappa ja hänen puolisonsa, Irene ja Kalevi Sorsa, Juhana ja Anja Blomstedt olivat hyviä ystäviä.

Pariskunta Lennon olivat myös filmihulluja ja arvostivat Jean Luc Godardia. Tyydyn tässä olemaan samaa mieltä sen kanssa, että 'Francois Truffaut on ehkä tehnyt kestävimmät mestariteokset'. Nimenomaan, Godard oli minusta yliarvostettu. Peter Lennon teki loistavia arvioita saaneen elokuvansa Rocky Road to Dublin, jossa arvosteltiin ankarasti katolista kirkkoa.

Oi, noita toukokuun iltoja ja öitä. Minä en unohda niitä koskaan. Poliiseja ei näkynyt enää mailla halmeilla. Sorbonne oli kuin antiikin Ateena, missä kaikki keskustelivat. 

Näin kuvailee Eeva Lennon tunnelmia opiskelijamellakoiden keväänä 1968, jolloin Ranskan vallankumoukselliset perinteet elpyivät. --- Mikä tahansa oli mahdollista. EL:n mukaan mielenosoitukset eivät menneet hukkaan, vaan siitä saivat alkunsa monet uudistukset terveydenhoitojärjestelmässä ja hyvinvointivaltiossa. Charles de Gaullen aika oli ohi. Feministit ja muut yhteiskuntapoliittiset liikkeet olivat aktivoituneet Suomessakin ja Eeva Lennon liittyi Pariisista käsin jalankulkijoiden Enemmistöön ja feministiseen Yhdistys 9:ään.

Sanomalehtien säästötoimet kohdistuivat samanaikaisesti avioparin molempiin ja koko perhe muutti taloutensa takia Lontooseen vuonna 1970. Englanti oli Ranskaan verrattuna takapajuinen junttila ja hyvin jakautunut luokkayhteiskunta. Tasa-arvoisen koulutuksen puute näkyi Eeva Lennonille ällistyttävän heikkona yleissivistyksenä. Siellä oltiin myös ranskalaisvihamielisiä, mikä aiheutti lapsille sopeutumisvaikeuksia ja ruokakaupat ankeudessaan perheenäidille pään vaivaa. Koko ajan työtä tekevät vanhemmat selvisivät molemmissa maissa au pairien avulla.  Luokkaerot näkyivät kaikessa, puheessa, vaatetuksessa ja käytöksessä. Ulkopuolisina Lennoneille oli helppoa seurustella yläluokan lisäksi myös työläisten kanssa pubeissa, heitä ei vieroksuttu. Monia kamppailuja olikin Brittein saarilla tulossa, Pohjois-Irlannin levottomuudet,  Falklandin sota ja vuoden mittainen kaivoslakko.

Eeva Lennonin Britannian kehityksen yhteiskunta-analyysi nostaa ratkaisevimmaksi muutokseksi  Margaret Thatcherin valtakauden, jonka uusliberaalin suunnan David Cameron - jota EL luonnehtii susi-lammasten-vaatteissa tyyppisesti - aikanaan viimeisteli.  Sitä ennen hän näkee sodan jälkeisten maltillisten konservatiivihallitusten ja työväenpuolueen hallitusten kehittäneen maata yhä parempaan suuntaan, lämpimäksi hyvinvointivaltioksi, joka siinä vaiheessa oli paljon Ranskaa edistyneempi. Siinä vaiheessa Englannin työväenluokka alkoi näkyä jo viihteessäkin, Beatlesit, David Bowie, elokuvan tekijät Ken Loach ja Mike Leigh.

EL puhuu paljon keynesiläisestä talouspolitiikasta ja sen toimivuudesta verrattuna noudatettuun uusliberaaliin talouspolitiikkaan, joka entisestään lisäsi yhteiskuntaeroja ja sysäsi heikompiosaiset syrjäytyneiksi. Hän arvostelee Tony Blairia siitä, että tämä avasi ovet hallitsemattomalle ja nopealle maahanmuutolle antamatta ihmisille aikaa sopeutua. Liian nopea siirtolaisuus epävakauttaa yhteiskunnan. Nyt hän päättelee vanhojen työväenluokkaisten brexitkannattajien syyttävän väärin EU:ta huonosta kehityksestä, vaikka kaikki alkoi Thatcheristä, siitä kuinka tämä murskasi ammattiyhdistysliikkeen. Sen seurauksena työväestö on Britanniassa saanut kasvaneesta kansantulosta pienemmän osan kuin muissa länsimaissa.

Perusteellista analyysiä eurooppalaisista yhteiskunnista, nykyhetkestä ja lähihistoriasta - tähän on Eeva Lennonilla rahkeita vaikka muille jakaa. Kun havaintoja vielä maustavat omat kokemukset arjesta ja ihmisistä, niistä on myös hauska lukea.

Tarmokasta ihmistä voi moni asia turhauttaa:

Totta, minua ei suomalaisena mikään niin vaivaa täällä kuin brittien tapa elää jatkuvasti ongelmiensa kanssa, vaikka ne voisi helposti ratkaista. Suomalaisena koen sen omana suurimpana ristiriitana britien kanssa, niin helppoa kuin brittien kanssa muuten onkin tulla toimeen.

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo
Karisto Oy, 2018, 399 s






tiistai 20. marraskuuta 2018

A. J. Finn: Nainen ikkunassa


Käännyn kohti ikkunaa ja tuijotan pitkään puiston poikki. Tuo talo. Levottoman mieleni teatteri. Kuinka runollista, ajattelen.

A. J. Finn alias Daniel Mallory - pseudonyymillä julkaisseen kirjailijan oikea nimi kerrotaan saman teoksen takaliepeessä - on kirjoittanut trillerinsä Nainen ikkunassa myös elokuvaksi. Se vaikutelma on vahva. Päähenkilö Anna Fox viettää suuren osan agorafobian täyttämistä päivistään vanhoja mustavalkoisia elokuvia tauotta pyörittäen. Mitä nyt välillä nousee jalkeilleen zoomatakseen kameralla vastapäiseen taloon New Yorkin Harlemissa. Tästähän jo nousee mieleen vaikka kuinka monta klassikkoelokuvaa. Takaikkuna ensinnä. Kaasuvalo, repliikkejä Casablancasta, Rosemaryn painajaisesta, Vertigo. Lopulta kuitenkin itse tarina on sen verran kytköksissä myöhempiin aikoihin, että Hannibal Lecter ja Cape Fear tai Hohto - loppua kohden - nousevat kummittelemaan etualalle. Mutta selvästi monet kohtaukset ovat hyvin elokuvallisia ja tuovat mieleen monia valkokankaalla nähtyjä jännitysdraamoja. Annan harrastus auttaa mieleen palauttamisessa.

Anna on trauman seurauksena sairastunut monella tavalla, joista pahin estää häntä poistumasta talostaan. Sieltä hän seuraa naapuruston elämää kameransa välityksellä, pelaa shakkia, chattailee agora-nettiyhteisössä tohtorivastaa-nimimerkillä ja on yhteydessä lääkäriinsä. Anna on ammatiltaan lastenpsykologi, mutta jo vuoden verran työkyvyttömänä isossa asunnossaan yksin. Alakerrassa asuu vuokralainen, nuori mies.

Lääkäri uusii psyykenlääkkeiden ja unilääkkeiden reseptejä, vannottaa käyttämästä alkoholia niiden kanssa, mutta ohje toimii kuin muistutuksena. Anna nauttii lääkkeet merlotin kera, säännönmukaisesti ja niin suurina määrinä, että uskottavuus alkaa horjua. Rutiini toistuu myös aavistuksen verran liian runsaana, niin että siihen alkaa lukijana puutua. Kaikelle sille tuskalle tulee selitys myöhemmin. Romaanissa sukelletaan takaumissa Annan perheen, miehen ja tyttären, vuodentakaisiin tapahtumiin ja nykyajassa seurataan vastakkaista Russellin perheen asuntoa. Jännitys kiristyy, kun Anna näkee asioita, jotka vaativat häneltä toimintaa. Mutta näkeekö hän oikein vai onko hänen lääkehuuruinen mielensä tehnyt pahoja tepposia? Ja uskooko kukaan hänen tokkuraista sammaltavaa puhettaan?

Nainen ikkunassa oli viihdyttävä välipala luettavaksi, hyvin amerikkalainen tunnelmaltaan ja dialogiltaan iskevä, ja Annan itseironia hauskaakin, sopivasti lisääntyviä kauhun säikeitä harventaen. Pientä tiivistystä olisin toivonut alkupuolelle, jossa läträttiin aineilla siinä määrin, että alkoi unettaa. Kielessä oli jotain tökkivää elementtiä, oliko sitten suomennoksessa vai alkuperäisessä? Vyöryin kohti kylpyhuonetta...? Muutama käsittämätönkin pikkulause tuli vastaan, mutta vika lienee tässä päässä.

Daniel Mallory on opiskellut rikoskirjallisuutta Oxfordin yliopistossa ja tämä on hänen esikoisteoksensa. Se nousi ilmestyttyään New York Timesin bestsellerlistan kärkeeen.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa
The Woman in the Window, 2018, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2018, 461 s

maanantai 12. marraskuuta 2018

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta


Miten elää hämmennyksen ajassa, jolloin vanhat tarinat ovat romahtaneet eikä niiden tilalle ole vielä tullut uutta tarinaa?

Elämme ihmisten hakkeroimisen aikaa.

Oppinut maailmanselitys, joka läpäisee monia tieteenaloja aiheuttaa päässä aikamoista pörräystä. Lukiessa herää oivallus poikineen, mutta niitä sinkoilee sen verran tiheään, etten ole ihan vakuuttunut opinko näillä 21 tunnilla lisää maailman tilasta, tai jos, niin mitä. Eikä kirjan tarkoituskaan ole ymmärtääkseni antaa selviä vastauksia, se keskustelee ja pohdiskelee, korjaa kliseisiä näkemyksiä ja päivittää historiallisia väärinkäsityksiä. Silti Yuval Noah Hararia ei ole vaikea lukea. Kirjassa ei ole kovin montaa yhdentekevää lausetta. Harari osaa pukea pohdintansa luettavaan muotoon, ei ole edes ylimääräisiä sivistyssanoja, talous- tai teknologiajargonia, johon ei olisi törmännyt. Algoritmi, bioteknologia, tekoäly ja lohkoketjuvallankumous tulivat jo ensimmäisessä luvussa, teknologisessa haasteessa.

Yuval Noah Harari on israelilainen Oxfordissa väitellyt historian tohtori, jonka edelliset teokset Sapiens ja Homo Deus olivat maailmanmenestyksiä, takakannen mukaan. Tämä kirja on siis kolmas ja se, joka keskittyy tämän päivän tilanteeseen, nuo edelliset käsittelevät menneisyyttä ja tulevaisuutta. Sekä historiaa että tulevaisuutta käsitellään tässäkin, tietenkin. Aika virtaa ja vain muutos on pysyvää. Jokaisen viiden osan - Teknologinen haaste, Poliittinen haaste, Epätoivo ja toivo, Totuus, Sinnikkyys - sisällä käsitellään sekä vallitsevia poliittisia järjestelmiä että uskontoja, uskomuksia ja perinteitä.

Luettuani ensimmäisen osan teknologisesta haasteesta, näin Hesarissa Suomen Microsoftin johtajan Jussi Tolvasen haastattelun, jossa hän sanoi tulevaisuuden tarvitsevan lisää empatiaa. Ehkä hänkin on lukenut Hararin oppitunnit, ajattelin. Jo alusta asti on selvää, että Harari painottaa ihmisten omaa, itsenäistä ja vapaata havaintokykyä, sillä digitaalinen diktatuuri, pieni eliitti ja tarpeeton massa on se dystooppinen maailma, jonka tekoälyn ja algoritmien rajaton huseeraaminen voi tuoda mukanaan. Siinä ei enää tehdä vallankumousta, koska on vaikeaa kapinoida sitä vastaan, ettei kukaan enää tarvitse sinua.

Sekä algoritmeille että lohkoketjuille - hajautetuille tietokannoille - ihmiset voivat suunnilleen yhtä paljon kuin autonomisille asejärjestelmille tai automaation aiheuttamalle työmarkkinoiden järkkymiselle. Bioteknologialla on aseet ihmisen tunne-elämänkin seurantaan. Diktaattoreiden käsissä siinä jäävät toiseksi sekä demokratia että natsi-Saksa. Datan omistus tulee olemaan tärkeintä ja se miten sitä säädellään. Ihmiset antavat iloisesti pois arvokkainta omaisuuttaan, henkilökohtaista dataansa. Me emme kuitenkaan ole enää datayritysten asiakkaita, me olemme niiden tuotteita, sanoo Harari. Jos keskitytään liikaa tekoälyn kehittämiseen ja liian vähän inhimillisen tietoisuuden kehittämiseen, tekoälyn tehtäväksi jää ihmisten luontaisen tyhmyyden voimistaminen.Vallitsevaksi tulee tekoälyn, ei ihmisen näkemys maailmasta.

Poliittinen haaste -osiossa Harari korostaa globaalin yhteistyön merkitystä, vaikka se on vaikeaa, koska nationalismi, uskonto ja kulttuuri jakavat ihmiskunnan vihamielisiin leireihin.

Facebookin tietovuotoskandaalista ja Zuckerbergin antamasta lupauksesta seuraa Hararin mielestä, että muitakin suuryrityksiä pitäisi kannustaa ideologisiiin sitoumuksiin, ihmisiä lähentäviin. Tällä hetkellä Facebook ilmoittaa antavansa käyttäjille työkalut kokemusten jakamiseen. Todellisuudessa ihmiset tarvitsevat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, tuhahtaa Harari. Tarvittaisiin työkalu, joka saisi ihmiset viettämään enemmän aikaa verkon ulkopuolella. (Tätä ajatusta tukevat ilmeisesti suurimpien datayritysten johtajat, koska aina kun lukee noiden ihmisten haastatteluja, osoittautuu että heillä on lapsilleen ankarat rajoitukset nettiajalle.) Ihmisellä on nimittäin ruumis ja siitä, aisteista ja fyysisestä ympäristöstä vieraantuminen saa ihmiset tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi ja eksyneiksi.

Räikeänä esimerkkinä verkon idealismin ja raa'an todellisuuden törmäyksestä Harari mainitsee Arabivallankumouksen, jonka uskonnolliset fanaatikot ja sotilasjuntat nujersivat verkon ulkopuolella, kaduilla ja toreilla.

Harari kiinnittää oppitunneillaan paljon huomiota ihmisten tarinoihin, myytteihin ja sepitteisiin. Niihin hän lukee nationalistiset ja uskontojen tarinat, kapitalismin ja kommunismin, muun muassa. Ne ovat kaikki omiaan jakamaan ihmisiä vihollisryhmiiin, vaikka sivilisaatioita on vain yksi. Ei ole juutalaista biologiaa, ei kristillistä sähköoppia, ei sunnalaista kemiaa tai shialaista fysiikkaa. Silti lapsia kasvatetaan ikiaikaisiin identiteetteihin, vaikka ihmisiä muokkaavat enemmän heidän omat kokemuksensa. Senpä takia perinteiset uskonnot ovat osa ongelmaa, ei ratkaisua. Globaalien uhkien takia  myös ratkaisut vaativat rajat ylittävää yhteistyötä.

Terrorismi-lukuun on pantu lisäotsikoksi 'Älä panikoi'. Se on terrorismin tarkoitus, synnyttää pelkoa anarkiasta, osoittaa että valtion suojelu on epäonnistunut. Terroristien toiveena on hysteria, joka toimii edelleen heidän puolestaan. He ovat niin heikkoja, että heillä ei ole muita mahdollisuuksia, ei mitään menetettävää, mutta vain voitettavaa. Minun maani, minun uskontoni, minun kulttuurini paremmuus synnyttävät terrorismia ja sotia. Harari osoittaa, että aiemmin sodilla voitettiin uusia alueita, uusia rikkauksia. Nyt on toisin, Israelin viimeisin voittoisa sota käytiin vuonna 1967. Venäjä miehitti Krimin, mutta sillä on kova hinta eikä jatkuvalle Itä-Ukrainan sodalle näy loppua.

Hararin mukaan mikään jumala tai laki ei suojele inhimilliseltä typeryydeltä, joista suurin on sota, mutta mahdollinen lääke olisi annos nöyryyttä. Tässä osiossa hän pöllyttää kunnolla kaikki maailman uskonnot, jotka päinvastaisista saarnoistaan huolimatta ovat kaikkea muuta kuin nöyriä. Juutalaisten ylemmyydentunne on hänen kirjansa perusteella kääntäen verrannollinen heidän vaikutukseensa maailmaan. Kaikki kolme maailmanuskontoa kerskailevat omilla moraalisäännöillään ja kertovat ne annetuiksi maailman luomisessa, vaikka Buddhan, Konfutsen, Laotsen ja Mahaviran universaalit eettiset säännöt kirjoitettiin kauan ennen Paavalia ja Jeesusta ilman mitään tietoa Israelin profeetoista. Monoteistiset uskonnot pitävät polyteismiä primitiivisenä, vaikka vasta monoteismi kehitti uskonnollisen suvaitsemattomuuden huippuunsa. Tiesittekö, että Japani kehitti ensimmäiset täsmäohjukset? Niitä sanottiin kamikazeiksi. Siinä yhdistyi teknologia ja äärimmäinen uskonnollis-nationalistinen shintolainen kasvatus.

Uskontojen pöllytystä seuraa Jumalan olemuksen sisäänrakennetun ristiriitaisuuden perkausta ja vielä toiveikas luku sekularismista, joka elämän ideologiana perustuisi totuuteen, sen havainnointiin ja todisteisiin, myötätuntoon ja tasa-arvoon. Siinä vastuuta ei sysätä jumalalle, se on ihmisellä itsellään.

Hararin teos on täynnä ajatuksia, osittain myös toistoa, joka sai toivomaan että rönsyjä olisi siivottu, kokonaisuutta tiivistetty. Voi olla että menestysteosten tuoma huomio on haluttu hyödyntää mahdollisimman nopeasti.  Tällaisena se on melkein liian iso ja aika hapokas kakku nieltäväksi.  Lopuksi päädytäänkin meditoimaan, jotta siis löytyisi se hyvin tarpeellinen valppaus ja havainnointikyky. Vipassana - itsetutkiskelu -menetelmällä. Sitä havaintoa tarvitaan esimerkiksi erottamaan todellisuus sepitteestä ja näkemään todellinen kärsimys. Kaikista epäilyistään huolimatta Harari myöntää tarinoiden ja uskontojen tuoman lohdun ja kauneuden, samalla tavalla kuin kaunokirjallisuus voi toimia.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta
21 Lessons of the 21st Century, suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar Kustannus Oy, 2018, 368 s

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia


Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.
                                                                                                                                   Lydia Davis

Yhtä juhlaa on lukea Lucia Berlinin novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja. Tämä teos on eräs niistä, joita on näkynyt blogeissa siinä määrin, että hangoittelin vastaan. Kun tämä on jo niin nähty, muka, jo lukematta. Ei voi mitään. Lucia Berlin vie tätä pässiä narussa, mutta helpommin. Semmoinen kirjoittava lumooja hän on.

Maantieteen takia hänestä tulee mieleen sekä Raymond Carver = pohjoisamerikkalaiset pikkukaupungit, itsepalvelupesulat, baarit, ensiapuasemat, takapihat ja kadut ja katujen tyypit että Clarice Lispector = eteläamerikkalaiset kaupungit, niiden kukkien ja mausteiden tuoksut, meren kuohu, syvät värit ja intohimot, sydämen syke, sangre. Lucia Berlin on nuo molemmat yhdessä ja vähän vielä lisää; jokainen novelli on tiivistetty romaani. Kertomuksia ja aiheita riittää vaikka muille jakaa. Kai hän niitä jakoikin, esimerkiksi kirjallisuuden professorina University of Coloradossa.

Ennen kaikki Lucia Berlinistä tulee mieleen se mm Erno Paasilinnan sanomaksi väitetty lause, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä kirjailijan elämä. Lause sisältää kuitenkin semmoisen tarkoitushakuisen pyrkimyksen, jota ei taas Lucia Berlinin elämästä noin nopeasti luettuna löydä, johtuen lapsesta saakka liikkuvasta perhe-elämästä ja ilmeisesti alkoholin synnyttämästä kaoottisboheemista tunnelmasta. Moni lähipiiristä näkyy ryypänneen rankasti. Kokoelman lopussa käydään lyhyesti läpi kirjailijan elämäkertatiedot. Hän oli paitsi lahjakas kirjoittaja myös alkoholisti ja neljän lapsen äiti, joka lopulta kampesi niskalenkillä alkoholinkin. Kaunis nainen oli kolmasti naimisissa. Kannen kuvan perusteella hänessä on ripaus Elizabeth Tayloria. Synnynnäisen skolioosin takia hänen piti käyttää välillä metallista korsettia. Siitä taas tuli mieleen Frida Kahlo. Niissäkin maisemissa liikutaan. Enemmän silti Yhdysvaltojen puolella, New Mexicossa, El Pasossa.

Lucia Berlinin monet eri ammatit näkyvät myös: kouluajan jälkeen - josta myös on kokemuksia novelleissa - hän tekee tarkkaa jälkeä paitsi siivoojana, lääkärin apulaisena, puhelinvaihteessa, sairaanhoitajana ja opettajana. Tarkka jälki tässä meinaa terävää havainnointia: tyyppien ja henkilösuhteiden, puheen, dialogin ja tarinoiden, ulkoisen olemuksen ja sisäisen mielentilan, tunteiden ja tilan, esineiden ja interiöörien, luonnon, eläinten, värien ja tuoksujen välittämistä. Ja näiden kaiken kattavien huomioiden päälle valuu huumori, musta, sarkastinen mutta lempeä. Ennakkoluulot, niitä Lucia Berlin ei tainnut pahemmin kantaa mukanaan, mutta lukijan vastaavat pölytetään ja tuuletetaan kunnolla. Eikä kirjoittaja nosta itseään minkään yläpuolelle tai ulkopuolelle, hän on siellä mukana,  minä-kertojana, esimerkiksi palomiehistä ja pienistä jockeymiehistä pitävänä hoitajana.

Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Cálmate, lindo, cálmate. Despacio... despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.

Tai hän on Carlotta katkaisuasemalla Oaklandissa.

Willie sanoi, että hän oli tykännyt Euroopasta, koska siellä valkoihoiset olivat rumia. Carlotta ei ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta tajusi sitten, että yksinäiset juopot näkevät ihmisiä yleensä vain televisiossa. 

Kaikki elämän värit näkyvät näissä novelleissa, sillä niissä on kaikki. Kouluajoista katkaisuasemien kauhuihin - ja riemuihin. Juopuneesta hammaslääkäri-isoisästä aborttiklinikalle ja mustalaisen hyvään kuolemaan. St Josephin koulu antaa aihetta pohdiskella lasten psykiatrisia ongelmia. Siis minusta psykiatrit keskittyvät aivan liian paljon kantanäkyyn ja preoidipaaliseen kypsymättömyyteen ja jättävät kokonaan huomiota traumat, joita aiheuttavat koulu ja muut lapset - julmat ja häikäilemättömät lapset.  Lucia Berlinin vertaukset iskevät suoraan suoneen, ei mitään löysää pyöritystä. Koristeköynnös on kuin juopuneen naisen hartiahuivi.

Tiesittekö että siivojat varastavat? Eivät sellaista, mistä työnantajat hermoilevat. Meidän hermoillemme käy turhan tavaran paljous. Rouva Jessel esimerkiksi tilasi ruokaa ja aina uuden seesamisiemenpurkin. Niitä oli viisitoista ja lisää tuli. Tämän siivoojan käynnin jälkeen niitä oli neljätoista.

Jos haluaisit nyt lähteä matkalle, mutta raha tai aika tai ilmastosyyllisyys estää, Siivoojan käsikirja on varteenotettava vaihtoehto. Pääset syvänmeren sukellukselle, vaikka et ikinä uskaltaisi. Pelkäätkö hammaslääkäriä? Lue, kuinka tyttö vetää hammaslääkäri-Papan hampaat yksitellen Papan neuvoessa, apuna desinfiointiainetta, hajusuolaa ja pullo viskiä. Sen jälkeen hammaslääkärissä käynti näillä leveyksillä on pikkujuttu. Rakkauden muistot lämmittävät. Pahan aivohalvauksen läpikäynyt diabeetikko voi pippurisilmineen, pilkesilmineen tuoda jonkun toisen mieleen. Ja kun potilas sen vaistoaa, ja soittaa ikuisen lemmen kelloaan yöt läpeensä, se on sekä haikeaa että maagista.

Novellikokoelmassa on elämäkertatietojen lisäksi Lydia Davisin alkusanat ja Stephen Emersonin johdanto. Molemmat täydentävät hyvin kokoelmaa, ja osoittavat, kuinka kiitollisia nuo hänen ystävänsä ja lukijansa ovat siitä, että kirjailija sittenkin sai ansaitsemansa maailmanlaajuisen huomion, vaikkakin vasta vuonna 2015, kun tämä kokoelma postuumisti julkaistiin. Sitä ennenkin hän oli Yhdysvalloissa pienten piirin arvostama mestari, kerrotaan etuliepeessä.

Matka Lucia Berlinin seurassa kiertää maailmaa, monessa sfäärissä. Ainakin suomalaiselle lukijalle taatusti eskapistista lukemista mutta tästä maailmasta. Voisiko enempää toivoa?

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia.
A Manual for Cleaning Women: Selected stories 2015, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2017, 293 s

torstai 1. marraskuuta 2018

Hyvästi lokakuu 2018!



On täällä Turussa sentään Aurajoki, ikuisesti! Ainakin ihmisen mittakaavassa. Tähän on turvauduttava, kun kaupungin päättäjät tunnetulla tyylillään ovat taas jääräpäisesti tekemässä rumaa jälkeä. Koko vanha kauppatori on avattu, arkeologit poistuneet ja kuorma-autoralli- ja sen seurauksena linja-autoralli pyörii ahtaan keskustan kaduilla. Ja minkä takia? Toriparkki. Sitähän tänne tarvitaan. Parin sadan metrin päässä nököttää enimmäkseen tyhjä parkkihalli, josta näppärästi kävelee parissa minuutissa kaupungin pienen keskustan alueelle. Kaupungin kaduilla en ole kuullut yhtään kommenttia, jossa projektia ymmärrettäisiin. Mukaanluettuna tietenkin tori- ja muut kauppiaat. Ja tämä tapahtuu aikana, jolloin puhutaan yksityisautoilun vähentämisestä ja joukkoliikenteen tärkeydestä. No ehkä sinne saadaan bussiparkkeja. Mutta onneksi on Aurajoki ja sen rannat. Rantakatuja kulkiessa aina vähän rauhoittuu suurimmalta kiukultaan.


Täyteen kirjoittaminen on Knausgårdille pakkomielle. Lukijoille se tarjoaa pakopaikan todellisuudesta. Siksi hän on kovasta maineestaan huolimatta pikemminkin eskapistinen kirjailija kuin toden puhuja. Näin kirjoittaa Jukka Petäjä päivän Hesarissa. Hän arvioi Knausgårdin esikoisen Poissa päiväjärjestyksestä huonoksi ja luonnehtii sitä Lolita-henkiseksi ja vain vaivoin peittää närkästyksensä nimenomaan siitä. Siis pedofiliasta. Samalla aukeamalla on Knausgårdin haastattelu, jossa tälle nimenomaan vertailu Nabokovin Lolitaan on imartelevaa. Se kun on hänestä kieleltään huikaiseva. Itse asiassa Knausgård onkin muuttanut osittain autofiktiivisen romaanin asetelmaa lähemmäs Lolitaa. Hän oli oikeasti 18-vuotias ja tyttö 13-vuotias, romaanissa miesopettaja on 26-vuotias.

Jos kokkaan belgialaista lihapataa ja luen samalla reseptiä keittokirjasta, kirja ei ole eskapistinen. Eikö jokainen romaani ole eskapistinen eikä toden puhujia siinä maailmassa ole? Tai ainakin niitä totuuksia on yhtä monta kuin on kirjoittajia, ja lukijat päälle. Ei Knausgård minun puolustustani kaipaa, enkä aio tuota esikoista lukea. Olen ymmärtänyt, että sen aihemaailma on tullut vielä jalostetummassa muodossa kirjoitetuksi Taisteluni-sarjassa. Tämän kirjoitti Knausgård-fani.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Kuullun ymmärtämiset Helsingin kirjamessuilla, pe-la

Sain liikaa huomiota saapuessani Helsingin kirjamessuille. Ilmeisesti tohkeissani bloggaajapassista etsin kolmannessa kerroksessa oikeaa reittiä ja rämähdin parin matalan porrastasanteen poikki rähmälleni lattialle. Tutkin sieltä käsin etäisyyttä seinästä. Noin kymmenen senttiä. Reunusporras oli teipattu mustakeltaisella. Ehkäpä joku toinenkin oli onnistunut kompastumaan siinä. Keräsin arvokkuuteni rippeet lattianraosta ja lähdin etsimään rastejani Kirjamessujen uudelleen nimeämissä paikoissa. Entisten Aleksis Kivi, Mika Waltari etc estradien tilalla esiintyivät nyt Helsingin kaupunginosat.

Kruununhaka-estradilla Mirka Lappalainen haastatteli Tuomas Jussilaa ja Heli Huhtamaata Nälkävuosista 1967-68. Ensinmainittu on turkulainen väitöskirjatutkija, joka on julkaissut kirjan yhdessä kollegansa Lari Rantasen kanssa. Tämä kiinnosti oikeastaan siksi, että luin viimeksi Aki Ollikaisen Pastoraalin, jolla on vähän tekemistä asian kanssa. Sen sijaan Ollikaisen Nälkävuosi on saman asian kaunokirjallinen versio, joka jätti syvän jäljen. Keskustelussa käsiteltiin taustoja, ns pientä jääkautta, joka oli jo edeltävinä vuosina kutistanut satoja.

 Sen aikaiset viljelymenetelmät olivat alkeellisia, lannoitteita ei käytetty, satokausi oli lyhyt ja viljely yksipuolista. Ilmeisesti ruis oli se pääasiallinen viljalajike. Verrattiin tilannetta Irlannin hieman aikaisemmin tapahtuneeseen The Great Famineen, jonka seurauksena Irlannin väkiluku lähes puolittui ja sieltä lähti valtava emigraatioaalto maailmalle. Tapahtuma on näkyvästi museoitu ja syyttävä sormi osoitti englantilaisia vallanpitäjiä. Suomessa sen sijaan tutkijoiden mukaan suuri nälänhätä on lähes painunut unohduksiin ja myöhempien sotien kärsimyskertomusten varjoon. Syyttävä sormi puuttui. Suomessa fennomaaninen liike oli herännyt ja liikkeen johtohahmo J.W. Snellman nautti suurta arvostusta. Hän kuitenkin reagoi tilanteeseen hitaasti, valtio ei ottanut lainaa viljan ostoon ulkomailta eikä Suomessa hyvinvoiva osa kansasta nähnyt syitä toimenpiteisiin tai he eivät nähneet koko tilannetta. Tällaisena köyhän kansan kurjuus näyttäytyy myös Ollikaisen romaanissa.

Nälkävuosista huumorin ja naurun filosofiaan. Elämä on vastakohtia täynnä. Puhelinkuvani ihmisjoukon takaa keskustelijoista, tutkija Jarno Hietalahdesta ja Heli Sutelasta Juha Roihan haastateltavina voisi tärähtäneisyydessään sopia aiheeseen, mutta antaa olla. Vakavimmillaan keskustelu käsitteli huumoria vallankäytön näkökulmasta ja vallanpitäjien kritiikin muotona. Tutkija ja haastattelija tulivat samaan näkemykseen viimeisimmästä Stalin-elokuvasta, joka heidän mielestään - vaikka ei välttämättä kammottavasta aiheestaan johtuen kirvoittanut paljon kikatusta - oli sittenkin hyvin hauska. Samaa mieltä.


Sitten oli vuorossa pieni sauma suomenruotsalaiselle keskustelulle. Från kulturmän till kulturprofilen - metoo och litteraturen -aiheesta sanailivat vilkkaasti Sara Ehnholm Hielm, Monika Fagerholm, Eva Franz, haastattelijana Vilhelmina Öhman. Eniten oli äänessä Monika Fagerholm. Onneksi, olisin kuunnellut häntä paljon kauemminkin. Muut olivat jo seuraavaa sukupolvea, heistä Eva Franz Fagerholmin oppilaanakin ollut. Siinä määriteltiin ensin mitä he kulttuurimiehellä ymmärsivät. Jonkinnäköinen patriarkaalisen kulttuurielämän takapiru siitä tuli mieleen. Fagerholm muisteli hauskasti kirjailijan uransa alkua 80-luvulla, kun hän ja toinen nainen (en muista kuka) osallistuivat TV:n kirjaohjelmaan nimeltä Lukulamppu. Ohjelmaa juonsi Timo Hämäläinen ja mukana olivat Bo Carpelan, Claes Andersson ja vielä muutama muu nimekäs hahmo. Naiset eivät saaneet suunvuoroa. Fagerholm sanoi metoon olevan tärkeä ja asioita lopullisesti muuttava ilmiö. Vihdoinkin naisetkin uskaltavat sanoa ja kertoa 1. persoonassa eikä vain passiivissa. Toisaalta hän sanoi nykyisessä feminismissä olevan paljon sellaista mitä hän ei allekirjoita. Esimerkkinä hän kertoi Knausgårdiin kohdistuvan yleisen feministisen kritiikin: siinä on taas yksi mieskirjailija joka kertoo omasta elämästään ja buustaa egoaan. Se ei ole ollenkaan sitä, sanoi MF. Se on hienoa globaalia kirjallisuutta, joka yhdistää monta kirjallisuudenlajia, mm esseen omaan havainnointiin. Fagerholm kehoitti naisia kirjoittamaan omansa ja valittamaan vasta sitten, jos sitä ei arvioida tai lueta. Hän luonnehti nykyistä feminismiä puritaaniseksi ja sanoi, että mm Nabokovin Lolitaa ei nykyään voisi siitä näkökulmasta edes julkaista, mikä olisi valtava tappio kaunokirjallisuudelle. Kaunokirjallisuuden ei tarvitse olla opettavaista.

Matkalla seuraavalle lavalle näin yllättäen Aki Ollikaisen Siltalan ständillä haastateltavana. Onneksi, sillä olin missannut hänen haastattelunsa klo 12 isommalla estradilla. (Juna oli tunnin myöhässä, kun töihin tulossa ollut veturinkuljettaja oli törmännyt peuraan. Odoteltiin kalustoa eli toista veturimiestä.)

Ollikainen kertoi viimeisimmästä, Pastoraalista Touko Siltalan kysellessä. Luonto on ihmisten mielestä kaaosta, mutta sitä se ei ole luonnon näkökulmasta. Kirjassa hänellä oli myös tarkoitus tarkastella ajan luonnetta, elämänkaarta, ekologiaa. Siinä on monta mahdollista lukukulmaa. Miksi hän ei sitten kirjoita enemmän suoraan tähän hetkeen osuvista tapahtumista? Kun hän saa lauseen valmiiksi, se tapahtuma on jo vanhentunut. Kyllä, kiitos, jokainen Ollikaista lukenut osaa nauttia noista Mozart-suklaan täyteläisistä mutta kirkkaista lausehelmistä.

Kuva: Like
Senaatintorilla esiintyi tämän vuotisen Yhdysvaltain-teeman kirjailija Jennifer Clement, kansainvälisen sananvapausjärjestö PEN:in puheenjohtaja HS:n toimittajan Jukka Petäjän haastateltavana. Puhuttiin aluksi sananvapauden tilanteesta - huono - ja siitä, kuinka PEN on organisoinut eri puolilla maailmaa auttamisverkoston vainotuille kirjoittajille, joiden joukossa on monessa maassa myös bloggaajia, ei vain kirjailijoita tai toimittajia. Näitä Cities of Refuge on paljon Länsi-Euroopassa ja varsinkin Skandinaviassa, Euroopan pääpaikka Oslossa. (Tarkistin netistä kartan, joka näyttää, ettei Helsinki olisi mukana, mutta listattuna se löytyy.)

Jennifer Clement on palkittu kirjailija, jonka viimeisintä teos Rakkaudesta aseisiin en ole lukenut - kuten en muitakaan. Basquaitin leski menee lukulistalleni. Clement asuu Mexico Cityssä, jossa on asunut pienestä asti eikä tule sieltä muuttamaan. Samalla kadulla ovat asuneet Diego Riveran lapset ja Frida Kahlon kummityttö. Meksikossa sananvapaustilanne on myös huono ja väkivaltaisessa maassa toimittajia on tapettu ja vangittu satamäärin. Se on ilmeisesti särö, joka ei kirjailijan rakkautta Meksikoon vähennä, se, rakkaus, vaikutti voimakkaalta. Clement opiskeli New Yorkin yliopistossa aikana, jolloin siellä tungeksi kulttuurikuuluisuuksia, Andy Warhol muun muassa. Sympaattinen ja rohkea Jennifer Clement.

Viimeiseksi perjantain osioksi olin merkannut Aikamatkakuvat Helsingistä, mutta en koskaan löytänyt perille Vallisaareen enkä myöskään Suomenlinnaan, jossa olisi kerrottu Hakaristin ritareista. Avasin väärän oven ja kelasin jonkin aikaa tyhjää, että missä olen ja kuka tuo on. Jotain terapiajuttua siiinä puhuttiin. Olinko puikahtanut johonkin salaseuraan? Muutama pahastuneen oloinen katse kohdistui minuun kun avasin suljetun oven. En löytänyt messulehdestä jälkeenpäinkään vastausta. Messuilla sattuu ja tapahtuu.


Lauantaina senaatintorilla kokoontuivat Ylen aktiiviset ulkomaankirjeenvaihtajat Mika Hentunen ja Pirkko Pöntinen sekä kymmenen vuotta Kauppalehden toimittajana Yhdysvalloissa työskennellyt Olli Herrala ja vanha maestro Rauli Virtanen otsikolla Muuttuva Amerikka: suomalaiset ulkomaankirjeenvaihtajat Yhdysvalloissa. Toimittajia haastatteli Baba Lybeck. Toimittajat muistelivat tähtihetkiään tai paremminkin sitä mullistavinta uutista. Rauli Virtanen työskenteli Watergate-skandaalin aikaan, Olli Herrala 9/11-katastrofin aikoihin New Yorkissa ja menetti siinä ystävänsäkin. Kaikki todistivat ulkomaantoimittajan ammatin ainutlaatuisesta näkökulmasta maailmaan, mutta myös niistä henkilökohtaisista uhrauksista mitä se 24/7 työ kaukana kotimaasta vaatii. Pirkko Pöntinen sanoi, että missään naistoimittajalla ei ole niin helppoa kuin arabimaissa. Kunhan huomioi paikalliset käyttäytymistavat, kuten aina. Hänellä ei ole ollut paria putkareissua lukuunottamatta missään suurempia ongelmia. Tämä liittyi kysymykseen ammatin vaarallisuudesta.

Lopuksi kysyttiin kirjasta, joka heille on tärkeä, jota haluavat suositella. Rauli Virtanen mainitsi Jack Kerouacin Matkalla, Mika Hentunen watergate-toimittajan Bob Woodwardin viimeisimmän teoksen Fear Trumpin ajasta ja Pirkko Pöntinen Nathan Hillin Nixin. Olli Herralan tärkeää en enää muista.

Kaikki kokivat Yhdysvaltojen tulevat vaalit marraskuussa äärimmäisen mielenkiintoisiksi. Pöntinen sanoi, että vaikka nykyään aina korostetaan hetkessä elämistä ja eteenpäin katsomista, historia on tärkeä tuntea jos haluaa ymmärtää nykytilannetta. Yhdysvalloissa sisällissodan jyrkät asetelmat ovat nyt näkyvissä demokraattien ja republikaanien välillä entistä selvemmin.  Oli todella virkistävää kuunnella sujuvasanaisia toimittajia heidän jännittävästä ammatistaan ja Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta.

Tässä vaiheessa olin onnistunut kaappaamaan itselleni tuolin täpötäydestä messuhallista. Senaatintorin nouseva penkkirivistö ja sinne/sieltä tungeksiva väkijoukko toi pahimmillaan mieleen sen jalkapallostadionin, jossa ihmiset liiskautuivat kuoliaaksi hallitsemattoman tungoksen alla. Näin ollen jäin vallatulle tuolille kuuntelemaan hetkeksi Matti Apusen haastattelemaa Risto Siilasmaata Paranoidi optimisti-teoksesta, Nokian alamäestä. Apunen näytti ymmärtäneen itsensä päähenkilöksi. Siilasmaa vaikutti sovinnolliselta. Mutta koko aihe oli unettava, huonosti nukutun tai hyvin valvotun yön jälkeen.

Kari Hotakaisen ja Kimi Räikkösen fanit tulivat naurun odotuksin kuuntelemaan Hotakaisen uusimmasta aluevaltauksesta, Tuntematon Kimi Räikkönen-teoksesta. Nauraa saikin. Heitä taitavat yhdistää lakoniset lausahdukset. Hotakaisen lauseet voi ymmärtää heti, Räikkösen hauskuus avautuu hitaammin, mutta sittenkin. Selväksi tuli, että miehet ovat jonkin näköisiä hengenheimolaisia ja eri aloistaan huolimatta arvostavat toisiaan. Kimi ei ole lukenut kirjoja, mutta nyt on. Siviilissä hän ajaa myös kovaa, liikennemerkit ovat hänelle viitteellisiä, lähinnä ehdotuksia. Kyydissä kulkenut pahan kolarin kokenut Hotakainen ei sitä arvostanut, mutta Kimin antama vaihtoehto oli kävely. Ihana, totesivat naiset takanani, Hotakaisfaneja.

Kuljin vielä kriitikon ja kirjailijan ohi. Imagen vetämässä tilaisuudessa kohtasivat kritiikistä loukkaantunut kirjailija Saara Turunen ja kritiikin kritiikistä loukkaantunut kriitikko HS:n Antti Majander, kirjailijan ehdotuksesta. Tunnelmassa oli yleisön joukossa semmoista sisäpiirin tirkistelyä. Lähtivät joka tapauksessa yhdessä baariin, kriitikko oli kirjailijalle jallun velkaa.


torstai 25. lokakuuta 2018

Oscar Wilde: Il ritratto di Dorian Gray


Come il ritratto di un dolore,
Un volto senza cuore.

Ci sono voluti tre quattro anni per me per leggere il classico di Oscar Wilde, leggendo nel modo un po' come leggere haiku, la poesia giapponese. Leggo italiano solo durante le mie sedute mattutine nel bagno, vuol dire qualche minuto. Ecco tutto che ormai rimane dei miei esercizi italiani. Abbastanza lontano dalla poesia giapponese la situazione.

Fortunatamente ho già una volta letto il libro, circa trent' anni fa, in finnico. È la storia di un nobile londinese, Dorian Gray, un ragazzo dell' aspetto bello straordinario e nello stesso tempo di spirito arrogante. Il romanzo è ambientato alla Londra del 19. secolo. Dorian e il suo amico, Lord Henry Wotton sono rappresentanti dell'aristocrazia, la cui vita trascorre comodamente nei saloni di tappeti persiani, guardando spettacoli al teatro, all'opera, con sempre dei servi disponibili a casa. Un terzo personaggio importante vicino a Dorian è Basil Hallward, il pittore che, affascinato dalla bellezza di Dorian, ne dipinge un ritratto. A poco a poco Dorian diventa più ossessionato dall'influenza della sua bellezza, rinforzata dalle conversazioni con Lord Henry. L'ultimo è un carattere cinico, edonista mentre Basil Hallward è un personaggio che sempre porta questioni del morale nelle conversazioni tra i tre amici. Lord Henry comunque è il personaggio più interessante dei tre. Con il suo sarcasmo e l'ironia appare spesso vicino a Dorian nel momento in qui egli si sente insicuro.

La bellezza diventa per Dorian la chiave di tutto successo e felicità nella vita, e invece vecchiare, diventare brutto il contrario. Conclude con fare un patto col demonio: lui rimane sempre giovane, bello nell'aspetto mentre il quadro, il ritratto di lui mostrerà tutti i segni dei suoi delitti e tradimenti. Alla fine del romanzo Dorian è forzato di incontrare il risultato della sua vita malvagia, come si mostra nel suo ritratto.

Il ritratto di Dorian Gray fu scritto nel 1891. Il pensiero essenziale secondo cui i nostri atti malvagi non capitano senza lasciare tracce sul nostro aspetto sembra obsolete, ma l'adorazione della bellezza e quanto è miope non ha perso l'attualità nei nostri giorni dei selfies.

Oscar Wilde: Il ritratto di Dorian Gray
The Picture of Dorian Gray, 1890, traduzione Giuseppe Sardelli
Fabbri Editori, 1985, 269 p                     

                                                        *********************

Lähes neljä, tai ainakin yli kolme vuotta kului Dorian Grayn muotokuvan italiankielisen version lukemiseen. Luen italiaa vain aamuistontojeni aikana chaise percéellä (sivistynyt kiertoilmaisu). Lukeminen oli helppoa, lähes liian helppoa - ja katkonaista. Olisi pitänyt aika useinkin etsiä sanakirja, mutta eipä tullut haettua. Tällä ponnistelun tasolla on italian kieleni harrastus nyt, se auttaa muussa ponnistelussa. Ja eikö tuo aamuhetki ole sittenkin virkeämpi haasteelliseenkin lukemiseen kuin se nukahtamista edeltävä iltamyöhäinen! Dorian Graysta kirjoittaminen aiheutti kyllä pientä hikoilua, tällaiselle yhä laiskistuvalle kielen harrastajalle. Siinäkin mielessä terveellistä.





maanantai 22. lokakuuta 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali



Ihmisiä suviyössä. Luonnon kiertokulku. Ihminen ja myyttiset eläimet, susi, karhu, korppi, Kronos-hauki - ja karitsa Pan kohtaavat Aki Ollikaisen rauhallisin vedoin maalaamassa suomalaisessa maalaismaisemassa, veden välkkeessä, suon tuoksussa ja metsän siimeksessä.

Sinne sijoittuu suorassa jatkumossa Sillanpään suomalaiseen kesäyöhön Ollikaisen viimeisin romaani Pastoraali. Tässä ajassa pastoraali toimii toisin kuin vajaat sata vuotta sitten. Maalaisidylli oli silloin arkista, nyt se on etsittävä arjen vastapainoksi. Pastoraali kuvaileekin lukijalle luonnon ihanuuksia, koska me ihmiset olemme edelleen osa luontoa, mutta - vaikka emme haluaisikaan - unohdamme sen. Usein haluamme.

Aki Ollikainen tarkastelee kriittisesti ihmisen luontosuhdetta, ja on eläimen puolella. Vaikka ihmiset usein liittivät käärmeen pimeyden voimiin, oli kyy todellinen auringon lapsonen. Kourallinen ihmisiä eri sukupolvissa elää luonnon helmassa, kuka kaupungista vierailulla, kuka takaisin maalle muuttaneena. Vanhat, Vilho ja Sirkka eivät ole sieltä koskaan lähteneet. Hekin noudattavat luonnon kiertokulkua; nuoret uuden ihastuksen kuumentamia, keski-ikäiset törmäyttävät unelmiaan arkeensa, vanhimmat kaikkeen sopeutuneina. Ihmiset saunovat, kalastavat, metsästävät, rakastelevat.

Yllättäen Pastoraaliin tulee kunnon äksöniä, kun metsässä on nähty valtava susi. Metsästäjä punoo juonen ja metsässä alkaa tapahtua. Mukana on enempikin sekä metsän eläimiä että lampaita, lopulta puhuvia korppejakin. Mikään ei mene kuten on ajateltu eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Mutta ihminen voi luonnossa olla heikoin, korppi viisain ja tässä tarinassa mykkä karitsa Pan puhkeaa puhumaan.

Pastoraali heittää siis Sillanpään kaavun yltään ja nousee toisiin sfääreihin, koska voi. Lukija herätetään juuri kun Sibelius soi ja linnut visertävät -  ja potkaistaan sohvalta. Erikoista, ällistyttävää. Vielä erikseen ällistyin kahdesta korpista, joiden nimet ovat Hugin ja Munin, Ajatus ja Muisti.  Nimet ovat viikinkijumala Odinin, sen silmäpuolen ruotsalaisen jumalan korpeilta. Minä olen nähnyt nämä nimet vuonna 1968 Tukholman Studentbackenin kahdessa talossa, joista toisessa asuin opiskelijoiden asuntolaa, kesällä hotelliksi muutettua siivotessani. Toinen talo oli nimeltään Hugin, toinen Munin. Eikä ollut mitään tietoa Odinin korpeista silloin. Korkea aika saada tuokin taustatieto nyt, viidenkymmenen vuoden jälkeen, Pastoraalissa.

Aki Ollikainen: Pastoraali
Siltala, 2018, 138 s
Graafinen suunnittelu Elina Warsta


Sisäkansi