lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Kirjaston kirja on niin rumaksi teipattu että vaati jo vähän koristelua.


Lapsena Japanin Nagasakista Englantiin muuttanut Kazuo Ishiguro palaa Menneen maailman maalarissa lapsuutensa maisemiin, sodanjälkeiseen Nagasakiin.  Masuji Ono on rappeutuvassa arvotalossa puutarhansa keskellä asuva vanheneva taiteilija. Hänellä on kaksi tytärtä, vanhempi Setsuko on jo perheellinen, mutta nuorempi, Noriko asuu isänsä luona. Onon vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana. Noriko on jo 26-vuotias ja hänen edelliset avioliittoneuvottelunsa, josta perinteestä Japanissa käytetään nimitystä miai, olivat tyssänneet kalkkiviivoilla.

Hienovireinen on sana, jota paljon näkee kirja-arvioissa. En ole täysin sisäistänyt, mitä tämä jotenkin sievistelevä sana tahtoo sanoa. Mutta jos jokin on hienovireistä niin se on tapa, jolla Menneen maailman maalarissa keskustellaan. On ilmeisesti aika tyypillistä japanilaiselle kulttuurille, että erimielisyyksiä ei mielellään tuoda näkyville, ne kielletään kohteliain sanakääntein, niitä kaarrellaan, ne väreilevät pinnan alla ja loputon kiertely vaikuttaa työläältä. Isä keskustelee tyttäriensä kanssa ja kävellessään jälkeenpäin pitkin kaupungin katuja, punnitsee erilaisia sanoja ja painotuksia yrittäen arvailla, mitä tytär tai tyttären mies mahdollisesti tarkoitti.

 Asia, jota tyttäret hienovaraisesti  ja -vireisesti kiertävät liittyy isän taiteilijamenneisyyteen. Onolla on maineikas menneisyys sotia edeltävänä aikana, mutta hävityn sodan jälkeen nationalistisia, Japanin suuruutta pönkittävien taiteilijoiden gloria on himmennyt. Tyttäriensä vihjailujen jälkeen Ono muistelee taiteilijuuttaan ja yhteiskunnallista rooliaan. Hän kiertelee vanhojen tuttujensa luona verestämässä muistojaan ja keskusteluja näiden kanssa. Avioliittoneuvotteluihin kuuluu näet olennaisena asiana se, että morsiamen tausta tarkistetaan perheen tuntevilta. Mahdollisesti epäedullisia lausuntoja antavat tahot on löydettävä ja pyrittävä suotuisaan lausuntoon.

Ono miettii omaa taiteilijan luonnettaan ja tulee siihen tulokseen, että vaikka onkin ollut intohimoisesti omalla, sodan jälkeen tuomitulla linjalla, hän on sentään saavuttanut paljon eikä hän arvosta varovaisia, hiljaisia puurtajia. Hän epäilee jopa heidän onnen tunnettaan:

Minä kuvittelisin, etteivät monet ihmiset osaa sitä tunnetta kokea. Sellaiset kuin Kilpikonna - sellaiset kuin Shintaro - saattavat raahustaa eteenpäin tyytyväisinä ja sävyisinä, mutta heidän kaltaisensa eivät koskaan koe senlaatuista onnea kuin minä tuona päivänä. Silla heidän kaltaisensa eivät tiedä mitä merkitsee se, että ihminen riskeeraa kaiken yrittäessään kohota keskitason yläpuolelle.

Romaani on voittanut Whitbread-palkinnon ja sen perusteluina kerrotaan taka-kannessa sanotun mm: 'Vaikka kirja on sijoitettukin vieraaseen kulttuuriin, se kertoo paljon taiteilijan asemasta missä yhteiskunnassa tahansa.'  Taiteilija-yhteisö Nagasakissa näyttää minusta nimenomaan japanilaiselta. Yhden taideopettajan, Sensein, ympärillä kouluttautuu ryhmä nuoria taiteilijoita. He opiskelevat tiiviissä ryhmässä vuosikausia. Sensein auktoriteetti on luja, hänen asemansa on lähes jumalallinen. Taiteilijat viettävät taiteilijaelämää huvikortteleissa, Yamagatassa ja Migi-Hidarissa, jonka baareissa he lähes asuvat kun eivät työskentele. Siellä keskustellaan ja ryypiskellään. Tässä ei Onon kuvauksissa ole mitään ongelmaa, se on iloista ja taiteilija-elämään kuuluvaa. Taiteilijan on hyvä kestää sitä.

Yksi kantapaikoistamme oli kanavan varrella Kojima-kadulla sijaitseva pieni teehuone nimeltään Vesilyhdyt - paikkaa lähestyessään saattoi todella nähdä lyhtyjen kuvajaiset kanavassa. Teehuoneen omistajatar oli Mori-sanin vanha ystävä, ja sen tähden saimme aina osaksemme ruhtinaallisen palvelun: mieleeni palautuu muutamia ikimuistoisia iltoja jolloin lauloimme ja ryyppäsimme yhdessä emäntämme kanssa.

Romaanissa ei avioliittoneuvottelujen lisäksi varsinaisesti tapahdu mitään; Ono kävelee ja muistelee milloin eilistä, milloin nuoruuttaan, pohtii tyttäriään ja seurustelee tyttärenpoikansa Ichiron kanssa. Yhdessä he sättivät naissukupuolta ja vahvistavat miehisyyttään. Ono on valmis maistattamaan kahdeksanvuotiaalla jo sakeakin.

En voi sanoa, että olisin tästä kovin vaikuttunut. Tunnelma kääntyi lukiessa helposti uneliaaksi vaikka kieli on kaunista ja pohdiskelut taiteilijan yhteiskunnallisesta roolista tai sukupolvien väliset konfliktit ovatkin ajasta toiseen toistuvia. Japanin jäykät avioliiton solmimistraditiot vaikuttavat sotien jälkeisenä aikana vielä vanhanaikaisilta ja tuo asioiden kiertely jätti minut ajoittain lähes ymmälleen. Jonkinlaisen japanilaisen sotatrauman käsittelystä oli myös kyse, mutta se tapahtui hyvin - hienovireisesti.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
An Artist of the Floating World, 1986, suomentanut Helene Bützov
Tammi 1988,  253 s

11 kommenttia:

  1. Hienovireinen lukukokemus :D Kuulostaa tosiaan hyvin japanilaiselta ja tulkitsen, että tässä teoksessa oli puolensa, mutta myös toiset puolensa. Jos on kovin hienovireistä, niin minulla ainakin myös lukuajankohta vaikuttaa paljon. Välillä kaipaa enemmän räminää :D

    VastaaPoista
  2. Tässä lukuelämystäni taisi kyllä vaivata jonkinlainen kulttuurien törmäys. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt noita keskusteluja, joita ei sitten päähenkilön sisäinen monologikaan oikein kunnolla avannut. Äimistys vaihtui välillä ärtymykseksi. Mutta se toisaalta oli sitten tuo sama kulttuuri, traditiot, historia, mielenkiintoista. Ja ehkä tässä omassa reaktiossakin oli lopulta jotain kiinnostavaa :)

    VastaaPoista
  3. Muistaakseni olen lukenut Ishigurolta kirjan Pitkän päivän ilta. Siinä tunnelma oli hienovarainen ja viipyilevä. Ilmeisesti monetkin kohtaukset oli ladattu voimakkaalla tunnelmalla, mutta en aina ymmärtänyt hienovaraisia vihjeitä. Esim. palvelija kiillottaa isännän talossa hopeita kerta toisen jälkeen, kai siihen liittyi jotain menetyksen uhkaa ja muuta hämärää. Suomalaisena lukijana aasialainen symboliikka ei ihan avautunut. Sama ongelma kun luin Murakamia.

    VastaaPoista
  4. Tuo lukemasi on kai kuuluisa elokuvanakin. Saattaa olla, että kulttuurierot tulevat juuri näkyviin tämän tapaisen romaanin kohdalla. Tuo idän itsehillinnän arvostus vastakohtana läntiseen yksilön itsensä toteuttamisen ja kaiken spontaanin näyttämisen tavan kontrastina. Se ei tullut minulle Murakamin Norwegian Woodissa ollenkaan samalla tavalla esille kuin tässä. Muuta Murakamia en ole toistaiseksi lukenut. Kiitos Tuija.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut joitakin japanilaiaisia kirjoja, muttei tähän hätään tule mieleen niiden nimiä. Muistan kuitenkin pitäneeni niistä. Ishiguroa en ole lukenut. En ehkä kirjoituksesi perusteella kovin hamuakaan sen perään. Mutta japanilaiseen tapaan, japanilaisista kirjoitettu kirja LUMI on kuin runollinen henkäys, kuin kirkas uni. Luulin sen olevan japanilaisen kirjoittama, mutta kun kävin katsomassa, (se on tuossa lähellä, hyllyssä), kirjoittaja onkin ranskalainen Maxence Fermine. Ällistyin kun huomasin sen. Nyt ihmettelen, miten joku, joka ei ole japanilainen pystyy kirjoittamaan niin kuin olisi japanilainen.

    Japanilaiseen runouteen olen enemmänkin perehtynyt. Ja japanilaiset elokuvat ovat minusta hyviä. Niitä on esitetty aika usein tv:ssä.

    VastaaPoista
  6. Kävin katsomassa kirjaston sivuilta tuota kirjaa. Siinä on aihesanoina japanilainen runous, haikut. Minä haluaisin pitää japanilaisista elokuvista, koska ne ovat usein mietiskeleviä ja tunnelmallisia, mutta jotenkin temperamenttini on ilmeisesti niin erilainen että pyrkimyksistäni huolimatta usein pitkästyn. Tuli mieleen nyt 'Vihreän papaijan tuoksu'. Se on ihana ja kaunis elokuva, mutta näköjään vietnamilais-ranskalainen. Mutta hyvin itämainen tunnelmaltaan ja lumoavan esteettinen.

    VastaaPoista
  7. Olet ottanut kauniin kuvan kirjasta. Tuo kansi on jotensakin ankea. En ihastunut kirjaan, luin sen. Se on helppolukuinen, mutta..,. en pidä ihmisistä, jotka jahkailevat, vääntelevät asioita, eivätkä sano oikein mitään. Olisin menettänyt hermoni kirjan ihmisten kanssa. Hyvin japanilainen ja hienovireinen tarina. Olenkohan hieman kärtty, kun yritän saada Ishiguron uusinta blogiini...

    VastaaPoista
  8. Kuule Ulla, tunnelmani ovat hyvin samanlaiset, kantta myöten :) Kirjassa oli paljon hienoa paikallistunnelmaa, mutta myös väkinäisiä ja jotenkin salamyhkäisiä dialogeja, joita ei avattu lukijallekaan, vaikka kirjailijalla olisi siihen mahdollisuus. Kärttyisäksihän siitä tulee :))

    VastaaPoista
  9. Ishiguron Ole luonani aina jäi aikoinaan lieväksi pettymykseksi, vaikka sitä kovasti kehuttiinkin elokuvan ilmestymisen aikoihin - tällä hetkellä odotan innolla minkälainen uunituore Haudattu jättiläinen tulee olemaan. Menneen maailman maalaria en ole lukenut, mutta jaan kuvatekstissä olleen mietteesi kirjaston kirjojen rumista teippauksista. Jossain vaiheessa ainakin Helsingin kaupunginkirjastossa oli tapana leikellä kirjan mukana tullut kansipaperi osiin ja liimata ne itsenäisinä osina päällystyskalvon alle - nykyään ne onneksi päällystävät kirjat koko kansiliepeen kera! -Petter

    VastaaPoista
  10. Ishiguro on ollut viime aikoina paljon esillä - vai onko se vain tuntuma, kun on itse sattunut lukemaan tämän lähiaikoina, voi olla. En ole lukenut tuota kehuttua Ole luonani aina, ehkä en luekaan. Dystopia ja kloonaus (wikipedian mukaan), no thanks...

    VastaaPoista