sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Petri Tamminen: Meriromaani




Pieni on kaunista. Petri Tamminen kirjoittaa pieniä kirjoja vaatimattomista ihmisistä, mutta samalla vaivihkaa, kuin ujuttamalla isoista asioista. Niin tässäkin romaanissa, jolla on uljas nimi. Nimi tuo mieleen historialliset kertomukset valtameriä kyntävistä fregateista, joissa sankarilliset miehet taistelevat luonnonvoimia ja merirosvoja vastaan. Valtamerille tässäkin on suunta, mutta kapteeni Vilhelm Huurnan yritykset tulla maineikkaaksi merenkävijäksi tai hänen orastava rakkautensa vasta vesille laskettua purjelaivaa kohtaan kaatuvat meren arvaamattomaan syliin, kerta toisensa jälkeen.

Vilhelm Huurna taitaa olla kirjailijan alter ego, vähäpuheinen, herkkä ja tarkkakatseinen kovan onnen soturi, joka purjehtii elämänsä mutta varsinkin oikealla merellä haaksirikosta toiseen, ilman omaa syytään mutta kohtaloonsa alistuen, valoisista päivistä silti nauttien. Eletään purjelaivojen aikaa, ilmeisesti 1900-luvun alkua, sen tarkempaa määritystä ei anneta. Huurnan elämää ja uraa merikapteenina säätelevät Askaisten vauraat isännät, joilla on kunnianhimoa kasvattaa rikkauksiaan maailman merillä käytävässä kaupassa. He  ovat - senkin jälkeen kun Reipas I, Reipas II, Reipas ja Onni -nimiset purjelaivat ovat erilaisissa myrskyissä, törmäyksissä, havereissa vaipuneet meren aaltoihin - vielä valmiita kokoontumaan Elomaan saliin ja pestaamaan merikapteeni Huurnan kuljettamaan kuunari Armoa, ei enää valtamerillä, vaan Itämerellä.  Nimittäin Onnettomuudet olivat tulleet yksi kerrallaan, ja se oli Gladin isännän mielestä merkki hyvästä merionnesta. Armo on nimensä veroinen. Läheltä löytyy se meri, jossa merenkulku lopulta onnistuu.

Tragikoomiseksi hahmoksi Huurna kasvaa jatkuvan epäonnensa ja uusien purjehdushankkeiden myötä. Matkoiltaan Huurna joutuu useimmiten palaamaan omin neuvoin ja loppumatka jäätä pitkin Ahvenanmaalta kävellen. Turussa asuu vanha ystävä Paavo, jonka kanssa he istuvat  Puupinellassa (vieläkin on Turussa Ravintola Pinella) ja jolle hän on aina vain se sälli Linnankadulta, tuli hänestä sitten tsaarin laivaston amiraali tai oli hän sitten upottanut vaikka kymmenen laivaa. Paavon lisäksi henkilökohtaiseen elämään kuuluvat usein täyttymättömät haaveet omasta rakastetusta, kunnes isännät hoitavat tämänkin asian hänen puolestaan. Kotiseudun iloiset ja traagiset tapahtumat saavuttavat merenkulkijan kirjeitse aikanaan. Mustistakin syövereistä Huurna nousee pinnalle.

Merenkulku, haverit ja ihmisten kohtalot rinnastuvat meidän ihmispolojen lyhyeen tempoiluun elämän aallokossa, ei kuitenkaan melankolian vaan myhäilevän haikeuden tunnelmassa. Tässä opitaan, että kauaskantoiset suunnitelmat voivat epäonnistua, mutta siitä noustaan, kyyneleet ovat vain meren suolavettä, niiden läpi hymyillään. Kaikesta jää muisto ja lopulta ihmisellä on vain ne muistot. Purjelaivojen jälkeen koitti höyrylaivojen aika. Purjelaivojen miehillä oli silloin muistelun vuoro.

Suojelusko lie vai silkka sattuma kuljetti laivan louhikkorantojen ohi. Sekin saattoi auttaa, ettei laivan kulkuun lainkaan puututtu vaan kreikkalaiset loppuun asti karjuivat toisilleen ja antoivat aluksen ajelehtia tahtonsa mukaan. Jokainen myrskyssä seilannut tietää, että purjelaivat tekevät paljon sellaistakin, jota ihminen ei osaa niiltä pyytää.

Vilhelm Huurnan taival tuoksuu meren suolalta, vanhoilta kirjeiltä ja merimiesarkuilta. Luin kirjan hyvin rikkonaisesti, sen lyhyydestä huolimatta, ja luulen että siihen vaikutti - paitsi sattumalta toimelias viikko - jonkinnäköinen jännitteen puute. Se on kuin lyhytelokuva, hyvin tehty mutta kosketuksessa on jotain viileää, etten sanoisi kalamaista. Pidin kuitenkin tunnelmasta ja kärsivällisen miehen tyyneydestä. Ihmisten tarkkailija oivaltaa mikä on kenenkin olemuksessa oleellista:

Suustaan perämies oli rivo. Se viihdytti Huurnaa, mutta kun hän ei itse hallinnut puheenpartta hänen jokainen virallisenmakuinen virkkeensä tuntui ikään kuin moitiskelevan perämiestä. Perämiestä tämä keskustelun eriparisuus ei haitannut; suorapuheisilla ihmisillä on ihmeellinen kyky olla välittämättä eriparisuudesta. Se heistä tietysti suorapuheisia tekeekin. 

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava, 2015, 142  s
Kansi Piia Aho

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti