torstai 22. kesäkuuta 2017

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä



Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s







keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Huiluvarikset metsästivät rikkaruohojen seassa ja seivästivät jakarandojen oksiin saaliinsa, kuolleet hiiret ja myyrät. Panin luurin paikoilleen. Kokosin kaikki löytämäni veitset metalliseeen uunivuokaan, heitin hetken mietittyäni myös paistihaarukan samaan läjään ja otin vuoan mukaan yläkertaan. Sammutin valot, vedin ikkunan eteen jakkaran ja panin kiväärin sen viereen seinää vasten. Istuuduin jakkaralle, odotin, kunnes silmäni tottuivat pimeään, ja vahdin lampolan ovea viskimuki kädessä.

Nuori nainen, Jake nimeltään ja karu olemukseltaan elää kuin jossain rajatilassa, voisi olla vaikka ydinsodan jälkeinen maailma, niin lähellä on paniikki, kaikkialla pelkoa ja kuin kädestä suuhun elämistä. Luonto ympärillä, yksinäisellä saarella jossain Englannin rannikolla tunkee silmille ja iholle, sekä kauniina että arvaamattomana mysteerinä, vaarallisena uhkana. Jake pakenee jotain ja kaukaa, Australiasta saakka ja on asettunut hoitamaan omia lampaitaan kauas lähimmästä ihmisyhteisöstä. Kaikki ihmiset ovat hänelle uhka ja hän on takaa-ajettu, tai tuntee itsensä sellaiseksi. Miksi ja mitä hän pakenee, sitä keritään auki kuin villalankaa, likaista ja rasvaista. Kärpäset pörräävät suupielissä ja lampaat määkivät mudassa. Lukiessa Jaken kauhunsekainen uhkaan valmistautuminen ja eloonjäämiskamppailu tarttuu, vaikka se mistä oikein on kyse, siitä ei oikein saa selvää.

Jaken lampaita alkaa kuolla selittämättömästi. Hän herättää epäystävällistä huomiota saarelaisissa ja ennen kaikkea, hän itse näkee kaikkialla vihaa ja vastustajia, sekä häntä kiusaavissa lapsissa että pubin miesporukoissa. Evie Wyld vetää villalankakerää auki, kohti kaikkea sitä mitä Jake on kokenut ennen kuin on tässä. Joka toisessa luvussa ollaan aina kauempana menneisyydessä, keritsemässä lampaita karskien miesten seurassa, hoitamassa vanhan Oton nälkiintyneitä lampaita ja seksitarpeita, Karenin kanssa maksullisen seksin töissä. Jossain Australian länsirannikolla häämöttää alkoholistiperhe ja alkukoti. Siellä on lähtöpiste, joka sekin on yhtä kohtuuton kuin kaikki muukin nuoren Jaken elämässä.

Evie Wyldin tavassa kertoa on jotain niin hypnoottista, että lukijana uskoo lukevansa tärkeää teosta vaikka ei oikein selviä, onko se sitä tai miksi se on sitä. Karusta maailmanlopun tunnelmasta, jossa iso peto, tunnistamaton, läähättää jossain mustassa lehvästössä ja nuori nainen kasaa suojakseen keittiöveitsiä, ojasta löydetyn miehen ja koiran nimeltä Koira tulee mieleen amerikkalainen elokuva Winter's Bone, Yhdysvaltain syrjäseudulle sijoittunut draama kovapintaisesta nuoresta naisesta, jolla on kohtuuttoman kova taakka hoidettavana ja rujoja miehenkuvatuksia ympärillään.

Evie Wyld kehittää taitavasti yllätyksellisiä käänteitä, vastaan tulee koruttomia tyyppejä ja mätäneviä nurkkia. Kauempana yhteisöstään, yksin, ihminen on selvemmin osa luontoa, lähellä lintuja, toukkia, kärpäsiä, lampaita, koiria.  Trillerimäisesti tunnelma tiivistyy kohti nollapistettä, alkuräjähdystä. Silti kaikkien kauhunhetkien ja odottavien tunnelmien, ilmaan heitettyjen aavistelujen jälkeen, mitään nättiä ja selvää loppuratkaisua ei nähdä. Moni selittämätön uhka jää sellaiseksi. Se on selvää, että Jake on nuori nainen, joka on saanut niukat eväät matkalleen ja arvet selkäänsä. Kotipuheluihin toiselle puolelle maapalloa ei vastata. Ja ojan pohjalta noussut mies voi olla suurin toivon pilkahdus.

Kaikki laulavat linnut päätyi luettavakseni Suketukselta, kuinkas muuten, aina yhtä luotettavalta inspiroijalta!

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
All the Birds, Singing, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö




Intohimoinen, pakkomielteinen ja kaiken nielevä rakkaus kuluttaa Mario Vargas Llosan romaanin Tuhma tyttö päähenkilöä, perulaista Ricardo Somocurcioa. Nuorukainen tapaa Lilyn, 'chileläisen' kaunottaren Perun pääkaupungin Liman varakkaassa kaupunginosassa Mirafloresissa karnevaalitansseissa kesällä 1950. Ricardo, minäkertoja, kouluttautuu tulkiksi ja kääntäjäksi ja muuttaa Eurooppaan, haaveittensa Pariisiin. Lily on kadonnut epämääräisten huhujen ja paljastusten jälkeen, mutta hän ei katoa Ricardon sydämestä.

Lily Chilestä, sissitaistelija, toveri Arlette Kuubasta,  Mme Arnoud Pariisissa, lontoolainen yläluokkainen Mrs Richardson, tokiolaisen gangsteripomo Fukudan rakastettu; rakkaalla tuhmalla tytöllä, petollisella kameleontilla on vuosien mittaan monta nimeä. Häntä ajaa viidakon laji: kaikki keinot ovat sallittuja, jos sillä saavuttaa sen mitä haluaa. Ricardo on hänelle liian vaatimaton ja kunnianhimoton rahan maailmassa, jonka sisukas ja köyhän lapsuuden kouluttama kaunotar omaksi paikakseen on määritellyt, siinä pelissä romanttinen rakkaus ei johda mihinkään.

Rakkauden liekki polttelee kuitenkin sankaria, paikoitellen sadomasokistisin sävyin eikä hän jatkuvista päinvastaisista päätöksistään huolimatta pysty pitämään itseään erossa hunajasilmäisestä viettelijättärestään, joka vaihtaa maata ja passia edelliseen rahoittajaansa kyllästyttyään. Matkan varrella tuhma tyttö joutuu itsekin nuolemaan haavojaan ja osat vaihtuvat armottomassa tunteiden aallokossa.

Nobelisti Vargas Llosa taitaa sujuvan ja älykkään dialogin, jonka kautta henkilöt kasvavat uskottaviksi ja eläviksi yllättävissä käänteissäkin, joita ei totisesti puutu tämän mambon tulisissa pyörteissä.

- Tämä rutiini ja tämä keskinkertaisuus tappavat minut. En halua, että loppuelämäni on tällaista. Sinä et välitä, sinä olet tyytyväinen, aina parempi sinulle. Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä, minä en osaa alistua kohtalooni. Olen yrittänyt, sinä olet nähnyt, että olen yrittänyt. En pysty. En aio viettää loppuikääni sinun rinnallasi vain myötätunnosta.

Maantieteellisestikin liikutaan aika laajalla alueella, Perusta Japaniin, ja Euroopassa päädytään lopulta Madridin Lapaviésin kaupunginosaan, juutalaisten ja kristinuskoon kääntyneiden islamilaistan suosimaan kortteliin, jonne jo 80-luvun lopulla oli kerääntynyt jo koko planeetan väestön edustajia marokkolaisiin teehuoneisiin ja jossa kolumbialaiset ja afrikkalaiset huumekauppiaat elivät rinta rinnan.

Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin on päähenkilöiden pakkomielteinen rakkauskertomus on paikallinen ja ajankuva, jotenkin toimittajamaisesti dokumentoitu poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus noissa maissa, viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Se voisi tuntua tällaisessa romaanissa irralliselta, mutta kyllä Vargas Llosa sen hyvin taitavasti upottaa osaksi värikästä kertomustaan.

Tuhma tyttö nousee köyhyydestä kertomaan Perun luokkayhteiskunnasta ja myöhemmin Ricardo palaa Limaan. Siinä vaiheessa Perun historiaan alkaa vaikuttaa vuosikymmenien ajan maolainen sissiliike Loistava Polku - Sentero luminoso, joka sai aikaan massiivista tuhoa. Kuusikymmenluvun Lontoo riisti vähäksi ajaksi Pariisin Saint Germainilta trendikkäimmän osoitteen, kun Carnaby Street oli maailman napa. Aids korjaa satoa latinalaisamerikkalaistenkin emigranttien joukossa. Ricardo tekee työtään YK:n alaisissa organisaatioissa siirtyen kääntäjästä tulkiksi, vaikka ahdistuukin aaveena toimimisesta, tietäen että tuhmalle tytölle hänen elämänsä on keskinkertaista ja mitäänsanomatonta. Hän on kuitenkin ainoa, joka tuntee rakastettunsa ja jolle nainen, perulainen köyhän perheen suuruudenhullu tytär on elämän suurin rakkaus ja epätoivo.

Tämä seksuaalista valtakamppailua mutta samalla kuohuvaa maailmaa noin 50-30 vuotta sitten kuvaava romaani taitaa olla ensimmäinen lukemani Mario Vargas Llosalta. Vakuuttava, tyylikäs ja viihdyttävä.  Eikä olekaan ensimmäinen. Olen näköjään lukenut viisi vuotta sitten teoksen Paratiisi on nurkan takana. Tämänkin takia blogista on iloa.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
Travesuras de la niña mala, 2006, suomentanut Sulamit Hirvas
Otava 2010, 420 s

lauantai 27. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta




Zimbabwelainen maailma kaikessa korniudessaan aukeaa komeasti Petina Gappahin esittelemänä kolmessatoista novellissa. Robert Mugabe, yli-ikäinen presidentti ja diktaattori ja mielikuvituksellisiin yltävät inflaatioprosentit varjostavat kaikkien ja erityisesti köyhien elämää. Elämä virtaa voimallisena sittenkin. Gappah saa ja osaa kirjoittaa omistaan. Hän mäiskiikin heitä olan takaa; köyhiä ja juonittelevia petkuttajia, rikkaita ja korruptoituneita, yhtä lailla vaimojaan pettäviä miehiä kuin sukulaisiaan hyväksikäyttävää naista. Hän nauraa Ednalle, joka on aina valmis loukkaantumaan toisten puolesta. Maassa, missä leipäpalaan menee puolitoista miljoonaa zim-dollaria pitääkin osata nauraa. Se nauru on ihmisten pelastus sodassa ja kurjuudessa. Nauru ei ole lopulta häijyä, pikemminkin Gappah näyttää ihmisen epätäydellisyyden ja maailman todemmin kuin mustavalkoisen moralisoinnin kautta. Nelson Mandela syntyy kerran tuhannessa vuodessa, enemmän on Robert Mugabeja.

Surusävelten saatossa ministerin leski Esther on miehensä mahtipontisissa hautajaisissa, joissa luetaan samat puheet kuin aina kun aids on taas kerran korjannut korkean virkamiehen. Hän menehtyi pian pitkälliseen sairauteen, ja vaimo on tyytyväinen oltuaan vuosikausia vaimo vain sosiaalisessa mielessä. Zimbabwessa rikkaat miehet rakentavat puutarhoihinsa pikkutalon rakastajattarilleen. Sekä aids että hankkeet saada presidentti vallasta pidetään salassa. Paljon on salattavaa maassa, jossa diktaattori pitää kansaansa kyykyssä. Rosien sulhasen halkeilleet, vaaleanpunaiset huulet  kielivät siitä, minkä kaikki näkevät mutta kukaan ei sano ääneen. Niinpä jokainen katkoo tietään vahvemmalle oksalle parhaansa mukaan. Niin leskikin, jolla on tieto miehen viimeisestä toiveesta. Sekin voi olla vahva valuutta.

Ns nigerialaiskirjeitä lähetetään myös afrikkalaisille uhreille. Miehemme Genevessä voitti miljoona euroa on tyypillinen tarina, jossa petettyä potkitaan yhä syvemmälle suohon. Siinä sivussa kerrotaan Afrikan muiden maiden diplomaattien suhtautumisesta Zimbabween. Se on pilkan ja naureskelun sävyttämää. Te zimbabwelaiset, säestää Etiopian valtuutettu. Koskas teette selvän presidentistänne? Ja meidän Mengistusta, jota se hellii Hararessa.

Niminovellissa Mupandawanan tanssimestari, hinnat olivat hujahtaneet yhdessä vuodessa 97-kertaisiksi ja eräs M'dhara Vitalis Mukaro sai eläkkeen sijaan kolme paria kenkiä, puoli numeroa liian pienet.  Maine on venyvä käsite, varsinkin tällaisella paikkakunnalla, missä kaikki tuntevat toistensa kainalohien hajut. Mupandawana, koko nimeltään Gutu-Mupandawanan Kasvukeskus, on isompi kuin kylä, mutta kaupunki se ei vielä ole. Paikallinen Michael Jackson liian pienissä kengissä tanssii itsensä sanomalehteen, heti presidentin päivittäisen kuvan alle.

Petina Gappah täyttää novellinsa paikoitellen vuolaiksi värikkäistä tyypeistä, sukulaissuhteista ja ujuttaa lisäksi teksteihinsä shonan-kielisiä sanoja ja lauseita. Nämä varsinkin lauseen mittaisina jäivät eksoottiseksi mausteeksi kuten myös perheessä ja suvussa nimien edessä käytettävät, enimmäkseen kait sukulaisuutta  merkitsevät etuliitteet: Mainin'Juliana, SisiDessy, SekuruLazarus. Ne lienevät oleellisia Gappahin rennolle kirjoitusotteelle, paikallisessa dialogissa aina mukana. Jos se sen vaatii, niin hyväksyn. Gappahin tyyli ja kieli on nimittäin aivan loistavaa, nautittavaa luettavaa.

Viimeinen novelli Keskiyö hotelli Californiassa kertoo niljakkaasta myyntimiehestä, joka suupalttina ja kaikinpuolisena ketkuttajana pelastautuu tilanteesta kuin tilanteesta. Novelli on aivan hulvaton ja toi mieleeni vastaavanlaisen niljakkeen toiselta mantereelta, nimittäin australialaisen Bunny Munron Nick Caven romaanista Bunny Munron kuolema.

Novellikokoelman alkumietteeksi on valittu Jane Hirshfieldin runo 'Optimismi', jossa ihaillaan puun sitkeyttä, joustavaa perääntantamattomuutta: huomatessaan valon estyneen yhdeltä puolelta, se kääntyy toisaalle. Tästä sitkeydestä on rakennettu zimbabwelainen elämä Petina Gappahin novelleissa. Naurusta ja sitkeydestä. Kirja pääsi ehdolle Guardianin esikoiskirjapalkinnon saajaksi. 

Täälläkin luettu: Kirjaluotsi.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
An Elegy for Easterly, 2009, suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 2009, 199 s


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Péter Gárdos: 117 kirjettä



Unkarilainen dokumentaristi  ja kirjailija Péter Gárdos kirjoitti vanhempiensa, Miklósin ja Lilin rakkaustarinan. Se onkin kertomisen arvoinen, on se sellainen todiste elämänilosta ja rakkauden voimasta. Kontrasti on sitäkin suurempi, kun molemmat nuoret ovat keskitysleiriltä selvinneitä juutalaisia, hädin tuskin hengissä kumpikin. Samalla romaani valaisee sittenkin vähemmän kuvattua aikaa holokaustin jälkeen ja naapurimme Ruotsin hyväntekijän roolia, vaikkakin Punainen Risti oli varsinainen toimeenpaneva organisaatio.

Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklós kera serkkunsa Harryn ja muutaman muun kaverinsa pääsee Ruotsiin kuntoutukseen. Nälkäkuoleman partaalla käyneet nuoret ovatkin kuntoutuksen tarpeessa, alipainon lisäksi on hoidettava sairaudet. Miklósille annetaan vain muutama kuukausi elinaikaa. Aikansa hän käyttää määrätietoisesti: hän on ottanut selvää, että Ruotsissa kuntoutuu samanaikaisesti 117 hänen kotikylästään Debrecenistä kotoisin olevaa nuorta naista - ja Miklós haluaa naimisiin.

Sodan jälkeen syntyivät Suomessakin suuret ikäluokat. Sama ahneus elämälle henkii Miklósista ja hänen kavereistaan. Elossa ollaan sittenkin! Miklós on idealisti, vakaumuksellinen kommunisti ja romantikko. Hän lähestyy kaipaamaansa, vielä tuntematonta rakkautta lähettämällä kaikille kotikylän naisille kirjeet. Serkku Harry sen sijaan tarttuu niin sanotusti hetkeen, vaikka ei vaikeuksitta.

117 kirjettä herättää henkiin vuosikymmenten takaiset kuvat. Keskitysleiriltä selvinneillä ei riitä aikaa enää kärsimiseen. Ilmassa on optimismia ja toiveikkuutta. Jääräpäinen, metallihampainen, tuberkuloottinen tyhjä vaatekasa eli Miklós käy taistelua häntä hoitavan lääkärin, Lindholmin kanssa eikä suostu odottamaan kuolemaansa tyhjin toimin. Ei nyt, kun hän on selvinnyt pahimmasta. Terveyden tai sairauden kriteereitä tai jäljellä olevaa aikaa ei nyt mietitä.

Romanssin ja rakkauden sytyttäminen kirjeitse ei keneltä hyvänsä onnistu. Mutta Miklós onkin lehtimies ja runoilija. Lyhyet otteet Lilin ja Miklósin kirjeistä täydentävät pieninä etenevinä dialogin pätkinä Miklósin ja Lilin ja heidän ystäviensä uuden elämän kuvauksia. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten lähetetään yksi suudelma ja myöhemmin monta.

Peter Gardos kertoo vanhempiensa suloisen tarinan lämmöllä, aikaa ja ympäristöä tarkasti havainnoiden. Junat kolisevat, Ruotsin talvinen metsä on hiljainen. Unkari on kaukana, mutta sieltä saadaan uutisia, kadonneista äideistäkin. Lääkäri Lindholm joutuu antautumaan yhä ovelammaksi käyvän rakastuneen parin edessä. Naimapuuhat etenevät, niin, kuin juna. Koko uskomaton tarina on kerrottu huumorilla ja loistavalla dialogilla. Elämä voittaa, heti kun se saa mahdollisuuden.

- Nähtävästi minulla ei riittänyt kielitaito! Kuusi kuukautta, suunnilleen. Se teillä on jäljellä. Tiedättekö, Miklós, että kun lääkäri sanoo tällaista, se on kauheinta hänelle itselleen.
- Ymmärrän täydellisesti, herra ylilääkäri.
Siihen oli paha vastata mitään. Niinpä he istuivat siinä äänettöminä sohvan eri päissä.
He jäykistelivät vielä viitisen minuuttia kasvavan hämmennyksen vallassa. Lindholm punnitsi mielessään, oliko hänen tehtävänsä ryhtyä opettamaan kuolemaantuomittua, kehottaa arvioimaan selväjärkisesti mahdollisuuksia. Isäni taas mietti, kannattiko tuollaista paljon nähnyttä tiedemiestä vihkiä optimistiseen maailmankatsomukseen. He päättivät kuitenkin jättää toisensa rauhaan.

Vanhempiensa myöhempiä vaiheita lyhyesti lopussa kerratessaan Gárdos palaa Unkarin sodanjälkeiseen aikaan, vuoteen 1956 ja siihen romaaniin, jonka hänen isänsä oli suunnitellut kirjoittavansa mutta ei koskaan kirjoittanut, yhteisistä kauhunhetkistä matkalla kohti Saksan keskitysleirejä. Sen kirjoitti hänen puolestaan Jorge Semprún, jonka palkittu Suuri Matka mainittiin myös hänen  Kirjoittaminen tai elämä teoksessaan, jonka luin pari vuotta sitten.

Muita lukijoita: Ullan kirjat, Kannesta kanteen, Tuijata, ,KirjasähkökäyräMari A

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Hajnali láz, 2015, suomentanut Juhani Huotari 
Siltala 2016, 257 s



sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit



Brittiläisten tietokirjailijoiden (historia, filosofia, taide) Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin tarkoitus ei ole nostaa itseään alentamalla kahdeksan valitsemansa maineikkaan filosofin kunniaa. Vaikka alkuvaroituksessa sanotaankin että tässä teoksessa mainitsematta jättäminen ei tarkoita, että k.o. filosofia voisi pitää erityisen hyväluonteisena. Tarkoitus on pelastaa filosofien muisto kiusalliselta pyhittämiseltä, palauttaa heidät kuolemattomuudestaan, kipsipäistä eläviksi ihmisiksi. Samalla kirjailijat havainnollistavat sitä yleistä totuutta, että elämän omistaminen järjelle ei välttämättä johda järkevään elämään. Siitä huolimatta he antavat täyden arvon filosofien ajatustyölle, joka tulee Huonosti käyttäytyvissä filosofeissa elämäkerta-tyyppisessä kuvauksessa esiteltyä. Tämä lyhyt summeeraus eli pikakatsaus maineikkaiden filosofien teeseihin ja historiaan oli se, joka sai minut onkimaan kassiini tämän luettavan ja monella tavalla mielenkiintoisen opuksen huhtikuun lopun maalaismarkkinoilta Turun Aurajoen rannalla.

Länsimaisen filosofian historia on sovinistista, toteavat Rodgers & Thompson. Valitut kahdeksan miespuolista filosofia ovat: Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russell, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Foucault. Kattaus on arvovaltainen ja näyttää hyvin myös sen, kuinka kukin omassa ajassaan etenee ketjussa edellisen oppilaasta, ystävästä, seuraajasta omaksi autonomiseksi ja arvostetuksi ajattelijaksi, kukin vaikuttaa toiseen ja inspiroi toista filosofien maailmassa, samoin kuin taiteilijat ottavat toisiltaan vaikutteita. Ei silti ole harvinaista, että aiempi kunnioitus vaihtuu julkisen riidan kautta nälvimiseksi ja vihaksi, kuten kävi Rousseaulle ja Voltairelle. Siinä riitelivät tunne ja järki, kyynisyys ja turmeltumaton luontosuhde.

Kun teos kuvaa akateemisen filosofisen pohdiskelun rinnalla arkeen, aikaan, ympäristöön, poliittiseen tilanteeseen sidottuja filosofeja, heistä paljastuvat kriittiset - ja mielenkiintoiset - suon silmäkkeet. Sana filosofi tarkoittaa kuitenkin viisauden rakastajaa ja siksi yleisö odottaa heiltä pyrkimystä elää itse rakennettujen ideaalien mukaisesti.  Mutta: heidän inhimilliset heikkoutensa eivät automaattisesti heikennä heidän päättelynsä pätevyyttä.

Filosofille elämän käyttöohje, sen merkityksellisyys, oikea elämä ja sen mahdollisimman tyhjentävä selitys on työtä. Siksi filosofit jos ketkä osaavat myös pukea sanoiksi, solmia osaksi teoriaansa omat piirteensä, elämisen tapansa, heikkoutensa. Jean-Jacques Rousseaun vanhemmuus ei kestä lähempää tarkastelua, mutta silti hänen ajatuksensa vapaasta kasvatuksesta, demokratiasta ja ihmisen luontosuhteesta kiinnostivat ja niillä oli suuri vaikutus modernin maailman kehitykselle. Monille filosofeille, kuten Bertrand Russellille, seksuaalinen kyltymättömyys näyttäytyy suorastaan pakkomielteenä tai ainakin se ajaa heidät umpikujiin ja vie uskottavuutta omalta filosofiselta opetukselta. Ei niin helposti matemaattiselta trilogialta mutta kylläkin rauhan ja rakkauden vakuutuksilta, kun oma sekasortoinen avio- ja perhe-elämä toi maineen filosofisena elostelijana. Arthur Schopenhauer taas oli filosofian historian suurin ihmisvihaaja, ja vielä erikseen naisvihaaja - äitinsä torjumasta pikkupojasta kasvoi synkkä yksinäinen. Siitä huolimatta hän korosti seksuaalisen halun keskeisyyttä ihmisen elämässä, ennakoiden Freudin ajatuksia.

Useampi näistä filosofeista  saisi meidän ajassamme helposti heitetyn diagnoosin Asperger, autisti kuten älyn jättiläinen Ludwig Wittgenstein ('Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'), joka kykeni viemään filosofian kävelylle kuten normaali-ihminen vie koiran; johdattaen sitä ensin yhteen suuntaan ja tuoden sen sitten takaisin. Martin Heidegger ei koskaan tehnyt selvää pesäeroa läheisestä suhteestaan natsihallintoon, mutta hänen ajattelussaan on kirjoittajien mukaan arvonsa edelleen eikä tämä arvo kokonaan katoa suuresta poliittisesta sekoilusta huolimatta. Poliittinen sekoilija oli myös Jean-Paul Sartre, joka nuoleskeli diktaattoreita mukaanlukien Stalin ja Mao, mutta teki eksistentialismista muoti-ilmiön ja jakoi kuuntelijansa; häntä rakastettiin ja vihattiin.

Uskonnonvastaisuus, ateismi oli monen filosofin vastaus kirkon opetuksiin kuten Nietzchellä, jonka päämaalina pysyi kristillisyys. Jos ihminen siirtää painopisteensä elämästä 'tuolle puolen' - olemattomuuteen - elämä jää ilman painopistettä. Henkilökohtaisen kuolemattomuuden suuri valhe tuhoaa kaiken rationaalisuuden, kaiken vaistonvaraisen luonnollisuuden - kaiken mikä on terveellistä. Nietzschen yli-ihmiskäsitteet on yleisesti ja väärin liitetty natsismiin. Nietzsche tuomitsi antisemitismin ja hänellä oli paljon sekä juutalaisia ystäviä että esikuvia filosofiassa ja musiikissa. Sen lisäksi Nietzsche ihaili ranskalaista kulttuuria ja väitti itse olevansa puolalainen, koska inhosi saksalaisia, maanmiehiään.

Natsismi elää ja voi hyvin Russellin, Wittgensteinin, Sartren ja Michel Foucaultin vaikutusaikana. Ranskalainen Sartre oli saksalaisten vankina ja vankilaoloaikanaan pohdiskeli Martin Heideggerin, ajattelijan ja natsin, ajattelua.

Huonosti käyttäytyvät naisfilosofit ovat saaneet pari sivua teoksessa, ja taas korostetaan filosofian pysyneen  pitkään fallokraattisen arroganssin linnoituksena. Naisista mainitaan Mary Wollstonecraft, joka Ranskan vallankumouksen aikaan julkaisi Naisten oikeuksien puolustuksen ja vaikutti viiveellä feministiseen ajatteluun. Epäsovinnaisista tavoista kiitetään myös Iris Murdochia, jolta lisäksi puuttui mieskollegojen älyllinen ylimielisyys. Ainoana vakavasti otettavana ehdokkaana seksuaalisesti kyltymättömien, itserakkaiden ja toisia hyväksi käyttävien filosofien joukkoon kirjoittajat mainitsevat Simone de Beauvoirin, Sartren elämänkumppanin, joka tämän kanssa vaihtoi avoimesti kokemuksiaan monista seksipartnereistaan.  - Näin ollen meillä ei ole mitään syytä uskoa, etteivät naisfilosofit olisi kyenneet yltämään yhtä suureen sekoilun määrään, jos heitä olisi ollut yhtä paljon kuin miehiä, toteavat Rodgers & Thompson tyytyväisinä.

Viimeisenä kahdeksasta käsitellään Michel Foucault, joka seksihurjasteluistaan sai AIDSin, mutta tutkittuaan sitä ennen paitsi seksuaalisuutta myös hulluutta ja sen historiaa ehti sitä ennen kiteyttää oman sanomansa vapaasta ihmisestä. Hän näki sosiaalisen kontrollin ja ihmisen leimaamisen 'normaaleiksi' ja 'epänormaaleiksi' kurin muotona, jota hän jyrkästi vastusti.

Pidin paljon Rodgersin & Thompsonin tavasta avata maineikkaiden filosofien ajatusmaailmaa ja kuvata heidän historiallista todellisuuttaan, aikaa ja ympäristöä. Liian yksinkertaiseen popularisointiinkaan ei sorruttu, muutama kysymysmerkki nousi pikku päähäni. Se on kai ihan paikallaan, kun lukee filosofian ja ajatusjärjestelmien historiasta.

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit
Philosophers Behaving Badly, 2005
Suomentanut Mikko Metsämäki 
Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy, 2009, 268 s







tiistai 9. toukokuuta 2017

Pierre Lemaitre: Rosie



Pommiräjähdys Pariisissa. Siinä ajankohtainen alkuasetelma Pierre Lemaitren Rosiessa. Syyllisen etsintä ei tässä kestä kauaa, kun hän jo ilmoittautuu. Ensimmäinen räjähdys oli nimittäin pelkkä todiste siitä, että mies, Jean eli John, osaa. Sen jälkeen hän kattaa pöydälle omat vaatimuksensa ja nostattaa koko Pariisin poliisin, pääministerin ja presidentinkin varpailleen. Onko mies vaarallinen hullu, ovela roisto vai vankilassa murhasta epäiltynä olevan äitinsä - tuo kuuluisa mutta taka-alalle jättäytyvä Rosie -  manipuloima onneton luuseri?

Tätä solmua ylikomisario Camille Verhoeven valjastetaan tutkimaan, taas kerran tikittävä aikapommi päänsä päällä. Verhoevenilla ei nytkään ole aikaa käydä illallisella uuden ystävättärensä Annen luona tai tulla ajoissa palvelemaan nyreää kissaansa Doudouchea. Seitsemän pommia on ajastettuna jossain päin Pariisia. Vai oliko vain kuusi jäljellä kun eka paukahti jo ensimmäisellä sivulla...

Rosiessa on jotain samaa kuin Alexissa, mieleltään sairaan oloinen rikollinen on saatava pysäytettyä, uhka leijuu ilmassa, aika ei riitä. Rosiessa vuorokausi on pitkä, luvut ovat kellonaikoja. Tulevia uhkaavia tuhoja maalaillaan, mutta jotenkin jännitys ei vain oikein nyt kasva. Rosie on Lemaitren johdannon mukaan tilaustyö. Hän kertoo sen imartelevan, ja perustelee sen Camille Verhoeven-trilogian neljänneksi osaksi samoin kuin hänen ihailemansa Dumas kolme muskettisoturiaan; heitäkin oli neljä.

Tilaustyön tuntu dekkarissa on selvä, kertomus on ohut eikä draamaa ole riittävästi lihotettu, se jää luonnosmaiseksi samoin kuin sen keskeiset henkilöt. Miksi John onkin Jean ja miksi Gilbert Becaudin (sama jonka laulu Nathaliesta soi radiossa 60-luvulla) laulu Rosy et John on tärkeä  - siihen ei oikeastaan vastata. Kirjailija heittelee ilmaan erilaisia täkyjä, mutta ei vaivaudu niitä sen enempää syventämään. Ne jäivät pieninä kysymysmerkillisinä kuplina leijumaan päähäni kunnes kuivuivat kokoon. Ja: Hän ei ole liikahtanutkaan. Mikään hänessä ei ole paljastanut miltä hänestä tuntuu. Vaikka edellisellä sivulla juuri luin tyypin vapisevan kuin transsitilassa ja pari raskasta kyyneltäkin valui...Väsyin poliisin tutkintatyön esittelyyn ja kuulusteluihin, kun ei koko keissi oikein kiinnostanut. Ei auttanut, vaikka areenalle marssitettiin terrorismintorjuntayksikkö kuorma-auton kokoisine miehineen ja keinoineen, ja melkein koko Ranskan hallitus presidenttiä myöten.

Nyt saa mennä taas kymmenen vuotta ennen kuin luen seuraavan dekkarini. Murha ei kiinnosta, eivät pommit eivätkä mielenvikaiset tappajat. Ottaen huomioon kypsän ikäni, voi olla etten enää lue dekkareita. Dramaattista mutta c'est la vie.

Pierre Lemaitre: Rosie
Rosy & John 2013, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2017, 179 s