tiistai 15. elokuuta 2017

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa




Kyynikot älkööt vaivautuko tälle auringon sillalle. Mark Levengoodin optimismi kestää. Kyynikosta moni optimisti on vain naiivi ja epärealistinen idealisti. Levengoodilla on kanttia, hän on nähnyt, kokenut, sietänyt. Silti hän on säilyttänyt sen parhaansa: elämänilonsa, huumorinsa, rohkeutensa. Niitä täydentää äly, tarkka havainnointi ja sanomisen kyky.

En ole aiemmin lukenut ruotsinsuomalaisen, monialaisen kulttuurivaikuttajan ja toimittajan kirjoja.Tämä Solblekt av livet  (Elämän auringon haalistama, Auringossa haalistunut ... öhh, taitaa olla ihan hyvä suomennos tuo Katri Helenalta lainattu) on viimeisin ja luullakseni hän on ennenkin kirjoittanut tämän tyylisiä kirjoja: hyväntuulisia anekdootteja, pieniä kertomuksia omasta elämästä. Ne ovat kepeästi ja humoristisesti kerrottuja, mutta kepeyteen verhoutuu painaviakin teemoja byrokratiasta, uskonnollisesta fanaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, peloista, vanhenemisesta, tekopyhyydestä, ja epärehellisyydestä. Sillä se on Levengoodilla se pointti: ole se mikä olet, kelpaa itsellesi, kelpaat muillekin ja jos et kelpaa, älä sitä mieti vaan mene. Eteenpäin. Mies haluaa rohkaista ja kannustaa, omalla esimerkillään. Eihän tämmöisiä ihmisiä ole ikinä liikaa! Mutta hänkin asuu siis nykyään Ruotsissa, vaikka syntyi Yhdysvalloissa ja eli lapsuutensa Suomessa. Mukana on myös aika villi kolmiodraama, jossa päärooleissa koulun talkkari, keittiön emäntä ja kanslisti.

Suomalaisesta äidistä selviäminen karaisee kuulemma elämää varten ja suomalaisuus antaa muutenkin herkullisia eväitä mm pohjoismaiden vertailulle, vaikkakin suomalaiset tuntuvat aina kulkevan aika omaa polkua noissa vertailuissa. Jotenkin hän tuntuu sitä arvostavan, onhan siinä, suomalaisuudessa, kliseisesti ja yleistäen, paitsi kömpelyyttä ja eleganssin puutetta myös ripaus teeskentelemättömyyttä (huh mikä sana tuokin). Ei Levengood mitään kliseitä viljele, mutta jotain tuon suuntaista rivien välistä tunkee. Lisäksi helluntailainen sukuhaara totisine täteineen antaa aihetta muutamaan herkulliseen kuvaelmaan. Kieltämättä äiti vaikuttaa aika kekseliäältä: 'Leikitään piilosta. Menkää lapset piiloon.' Ja lapset menivät mutta kukaan ei tullut hakemaan. Äiti väitti sohvalta dekkarin parista yllätettynä etsineensä. Ja Mark L. ihmettelee että menivät lankaan useamman kerran.

Levengoodissa asuu pieni anarkisti, ilkikurinen ja ennakkoluuloton. Hän saattaa hyvin turvautua Kjell-Åkeen ja Leffeen, pariin ruotsalaiseen puistokemistiin kun tarvitaan 'tuttujen' allekirjoituksia ruotsalaiseen järjestelmään sisäänkirjoittautumiseen.

Kuten aina kun luen Tukholman kesäöistä, nostalgian suloiset väreet puristelevat vanhaa sydäntäni. Muistan heti nuoruuteni kesäyöt Tunnelbanan tyhjillä asemilla, sen tuoksun, sen suussa sulavan Mars-suklaan joka kolahti makeisautomaatista, sen ehdottoman elämänhalun vaikka en tiennyt millä asemalla aina olin ja mihin menossa. Ja sen etten pelännyt mitään, ei tullut mieleen että mitään voisi tapahtua. Voi kahdeksantoistavuotiasta! - No, Levengood työskentelee nuoruudessaan Sabbatsbergetin sairaalassa, kirjailija Astrid Lindgrenin asuntoa vastapäätä. Hoitaa heroinisteja ja myös salaista ystävää, puistossa asuvaa mäyrää, joka saa häneltä Vasaparkin aamuyön hämärässä säännöllisen kinkkuannoksen. Se on varmasti kiellettyä, mutta suoraan sanottuna...

Levengood ei usko että mitään hyvää tulee kärsimyksen kautta, oli kyse sitten kasvatuksesta tai kouluopetuksesta, uskosta tai terveydestä. Hänen tätinsä joi terveysmehuja, Blutsaft, koska halusi elää satavuotiaaksi. Hän onnistui osittain, kuoli 79-vuotiaana, mutta näytti satavuotiaalta..  

Elämä on eläviä varten. Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta ei koskaan ole myöhäistä saada onnellista aikuiselämää. 

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa
Solblekt av livet, 2015, suomentanut Maija Kauhanen 
Siltala 2016, 135 s

tiistai 8. elokuuta 2017

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö




Tuli kuljettua 1930-luvun Pariisin öisiä katuja levottoman naisen seurassa. Sasha, englantilainen nainen, l'anglaise,  asuu halvassa hotellissa, suunnittelee seuraavaa päiväänsä: missä syödä, missä ottaa aperitiivi, missä viinilasillisen päivällisen jälkeen. Ennen kaikkea nainen miettii mennyttä elämäänsä, sen nöyryytyksiä, sen pettymyksiä, rakkauksiaan, miehiään. Joisi itsensä hengiltä, sitäkin hän on ajatellut, eikä se näytä mahdottomalta. Ei riitä viinilasillinen illallisella, pari Pernodia sitä ennen, pullo punaviiniä, sitten muutama konjakki ja ehkäpä vielä muutama viski. Sitten nainen onkin kännissä kuin käki ja puhuu ranskaakin sujuvasti. Moni voisi saada juoppohulluuskohtauksen, mutta ei hän. Mitään ei tapahdu. Ilmeisesti olen vankka kuin tammi. Paitsi silloin kun itken.

Nainen - hän on ottanut uuden nimen Sasha; uusi nimi, uusi elämä -  ei päästä hetkeksikään irti itsestään, omasta ahdistuksestaan. Hän on palannut Pariisiin Lontoosta. Hän asui Pariisissa kymmenen vuotta aiemmin, vastanaineena, Ennon kanssa. Luulimme kumpikin, että toisella on rahaa. Mutta järjettömyyksiä tehdään kaikkialla. Sota on ohi. Ei enää sotaa - ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä. Se avioliitto, lapsi, kaikki on haudattu. Nyt hän kulkee kymmenen vuotta myöhemmin samoja katuja, yksinäisenä, irrallisena, ulkopuolisena, muiden keskusteluja kuunnellen. Tu la connais, la vieille..? Minäkö vanha?

Kaikista muista ihmisistä, lähinnä miehistä, hän heijastaa omaa kuvaansa, mitä he hänestä haluavat, mitä he hänestä ajattelevat - eikä lopputulema tee häntä onnellisemmaksi. Päinvastoin. Näyttää kuin hän kärsisi entisen kaunottaren syndroomasta; mikään ei ole enää mitään, hän voisi heittäytyä virtaan, kukaan ei kaipaisi, kuuluisi hohottavaa naurua. Pitää kuitenkin käydä kampaajalla värjäyttämässä hiukset tuhkanvaaleiksi, on hankittava uusi leninki.

Sasha päättelee, että on parasta ottaa taksi, mutta minne? Jostakin ravintolasta, Montparnassella, Montmartrella tai Quartier Latinissä, hän itsensä löytää ja ihmettelee toistuvasti, mitä helvettiä siellä tekee. Raha, raha, raha. Se on aina mielessä. Mistä sitä saisi? Entä luulevatko miehet häntä rikkaaksi? Ovatko he siksi hänestä kiinnostuneita. Jatkuvaa kamppailua kovilla markkinoilla, kun keinot näyttävät naisella olevan vähäiset. Työelämää pariisilaisessa muotisalongissa, asiakkaiden vastaanottajana on kokeiltu. Sekä asiakkaat että miespuoliset pomot nöyryyttävät. Niinpä jää jäljelle tädin viikottaiseksi annosteltu perintöraha, lainasetelit, entisen miehen lahjoittama astrakaaniturkki ja heittäytyminen Pariisin yön, miesten armoille.

Nostalgian kullanhohtoinen pöly peittää 30-luvun hotellihuoneen yksityiskohdat, pesualtaan piilossa verhon takana, leveä sänky madamelle, kapeampi monsieur'lle, ravintolan käymälävahdit, Luminal-unilääkkeen, mallinukkejen sahanpurusydämen. Mutta dialogit, monologit, koko Rhysin tapa kertoa on tuoretta, ihmeellisen ajatonta, vaikka jo 80 vuotta sitten kirjoitettua. Ei mitään teeskentelyä, sievistelyä, maalailua, vaan häkellyttävän suoraa ja rajua kerrontaa, konkreettista ja pelkistettyä. Modernia.

Näen hänessä myös feministin, joka ihmettelee loppuun asti, miksi se mikä on mahdollista miehelle, ei naiselle onnistu. Luoja, että on kummallista olla nainen! Ja tuo toinen - nainen tiskin takana - aikooko hänkin tirskua tai sanoa minusta jotakin niin kovalla äänellä että minäkin sen kuulen? Siltä vaikuttaa.  Ja se, vapauden kaipuu on hänen kapinointinsa sytyttäjä, kapinointi joka kyllä yöhön mennessä lakastuu, kun monen grogin jälkeen itku alkaa. Hän on umpikujassa kuin se katu, jonka varrella hotelli sijaitsee. Kun hän joskus nostaa katseensa lasista, itsestään, hän näkee tämänkin: Tuon naistyypin minä tunnen. Tuo laji tekee likaiset työt ja saa siitä hyvin pienen palkan.  Sasha on umpikujassa, koska ei halua sitä mikä hänelle olisi tarjolla. Ei edes sen varakkaan naisen elämää, jolle kirjoitti satuja. (Ei, ei todellakaan, senkin piloille hemmoteltu kiinanpystykorva.)

Mielenkiintoista, että Raija Siekkinen on kirjoittanut saatesanat. Siinä missä Raija Siekkisen novellien alakulo on marraskuun hiipuvaa valoa ja tyhjän huoneen äänettömyyttä, Jean Rhysin Sashan masennuksessa on uhmaa, hän on itseironinen, dramaattinen ja meluisa. Yhteistä on loistelias taito luoda tunnelma, päästä ja joutua päähenkilön ihon alle.

Tunsin Sashan ennestään, hän on Julia Martin Herra Mackenzien jälkeen romaanista, hän on Jean Rhys. Tuttavuus on vaikea, synkkä ja silti, omituisella tavalla virkistävä.

Kukaan muu ei minua tunne, mutta katu tuntee. 'Ja siinä sinä', sanon kaataessani Pernodin kurkkuuni, nyt jo aika lailla humalassa. 'Salut, salut!'
(Mutta joskus paistoi aurinko... Kuljin auringonpaisteista katua ylläni iloisenvärinen leninki, sinipunaraidalinen...Sitä katua en enää koskaan kävele.)

Muita lukijoita: NipvetReader, why did I marry himUllan kirjat

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Good Morning, Midnight, 1939, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2002, 254 s

lauantai 5. elokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Pojat eivät sanoneet mitään. He tuijottivat Yawia ja odottivat. 'Uskomme sitä, jolla on valtaa. Hän saa kirjoittaa tarinan tapahtuneesta. Historiaa tutkiessa joutuu siis kysymään aina itseltään: Kenen tarina puuttuu? Kenen ääni tukahdutettiin, jotta tämä ääni kuuluisi? Ensin täytyy selvittää se ja sitten kaivaa puuttuvakin tarina esiin. Niin alkaa saada asioista entistä paremman joskin yhä epätäydellisen kuvan.'

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi kertoo puuttuvia tarinoita lähtien kahden sisaruksen haarautuvasta polusta, 1700-luvun lopun Kultarannikon Cape Coastilta nykyiseen New Yorkin Harlemiin. Kahdeksan sukupolven ketju kulkee suvun matriarkka Maamesta kahtaalle: Effia naitetaan brittiläiselle orjakauppiaalle,  Esi kulkee saman orjakauppiaan myyntitavarana linnakkeen kellarin kautta valtameren yli Amerikan puolelle.

Matkalla kotiin nimeää jokaisen lukunsa aina seuraavan sukupolven etunimillä, vuorotellen kummankin sukuhaaran puolelta. Tarinoista kasvaa kronikka jonka palaset liittyvät yhteen afrikkalaiseksi sukuhistoriaksi. Puun juurella näkee tarkasti ja läheltä, kuinka orjakauppa monimutkaisine valtasuhteineen käynnistyy. Ashantit ja fantit epäilevät toisiaan yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa, mutta keskellä yötä majastaan kadonneesta ei kukaan tiedä. Linnoitus tiedetään. Linnoituksen yläkerrassa kaikki eivät tiedä kellariin ahdetuista nääntyvistä ihmisistä. 'Fanti- ja ewe- ja gaheimoihin kuuluvat välittäjät vartioivat vankeja ja myivät heidät sitten briteille tai hollantilaisille, kulloinkin eniten maksaneille. Kaikki olivat syyllisiä. Me kaikki olimme...me kaikki olemme.'

Matkalla kotiin piirtää ensimmäisellä sivullaan koko sukupuun nimineen. Jamesin tytär Abena saa isältään mustan kiven, kaulariipuksen joka kulkee suvun naiselta toiselle. Suvussa kulkevat unet ja painajaisetkin, tulen ja veden uhrit, on magiaa, uskovaisia ja kapinallisia. Yksi pakenee ylhäistä sukuaan alkeellisempiin oloihin saadakseen tehdä omat valintansa, päästäkseen tekemästä yhteistyötä orjakauppiaiden kanssa. Yksi päätyy niukasta vapaudesta Yhdysvalloissa rangaistusvangiksi hiilikaivokseen.

"Kävin vähän koulua Huntsvillessä ennen kuin isä joutui vankilaan. Kun poliisit pidätti isän, ne sano että isä ja koko meidän perhe oli tulossa liian koppavaks. Ne sano, että isä jätti siks vaihtamatta puolta, kun valkonen nainen tuli sitä vastaan kadulla."

Sukupuun tarinat ovat erillisiä, niissä on vain vähän jos ollenkaan liittymäkohtia edellisiin. Vain joku muisto  tai suvussa kulkeva koru. Kaikkiin tarinoihin kuuluu kuitenkin oleellisena osana rakkauskertomus - ketjun seuraava osanen syntyy.  Nuori kirjailija (s. 1989) Yaa Gyasi on kirjoittanut kunnioitettavan, tiheästi hengittävän romaanin omista juuristaan, afrikkalaisten siskojensa ja veljiensä tarinan. Sen kielessä ei ole ihan samaa lumovoimaa kuin oli NoViolet Bulawayon Zimbabwen lapsuudesta kertovassa romaanissa, Me tarvitaan uudet nimet parhaimmillaan, mutta se on ehyt ja kokonainen, Baabelin torni, joka on ollut tärkeä rakentaa. Orjuuden ja rasismin historiankirjoitukseen se antaa elävää kuvaa; haava on avoin ja vuotaa sukupolvesta toiseen.

Tässä Kirjaluotsin ja Ompun arviot.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Homegoing 2016, suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017, 373 s


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Elokuvissa: Dunkirk


Kuva: Century. A History in Photographs. Bruce Bernard.


En ole kai koskaan törmännyt Dunkerquen englanninkieliseen muotoon, Dunkirk. En pahemmin ranskankieliseenkään, mutta muistan kyllä paikan toisen maailmansodan historiasta, nimenä, en sen paremmin yksityiskohtia. Dunkerque on pohjois-ranskalainen satamakaupunki, Englannin kanaalin rannalla. Suuri osa muusta maailmasta tuntenee sen tuosta sodanaikaisesta historiasta. Siellä suoritettiin massiivinen evakuointioperaatio, jossa pelastettiin yli 300 000 britti- ja ranskalaista sotilasta saksalaisten saartamalta ja jatkuvasti pommittamalta alueelta.

Elokuva on yhdenlainen tuntematon sotilas-versio yhdeltä sodan näyttämöltä. Pari nuorta kaveria, joiden nimiä tai taustoja ei sen enempiä kerrota, osuvat sodan kaaoksessa hiekkarannalla, kuoleman keskellä yhteen. Vielä tuossakin vaiheessa, liittoutuneidenkin puolella, eroteltiin tarkasti, ketkä olivat brittejä, ketkä ranskalaisia ja kuinka pitkälle avunanto ulotettiin. Syntyy valintatilanteita, kun merestä poimitaan pommitetuista laivoista hypänneitä. Syntyy sankareita, joilla kantti kestää auttaa kovassa paikassa paniikkiin meneviä. Englannista lähti satamäärin kalastusveneitä osallistumaan evakuointiin, ja näitä henkensä kaupalla isompien, palavien ja uppoavien laivojen joukossa puikkelehtivia veneitä seurataan, fokuksessa varsinkin yksi isä poikineen. Taivaalla risteilevät samanaikaisesti hävittäjät, saksalaiset Heinkelit ja englantilaiset Spitfiret. Yhtä kaksintaistelua seurataan koko elokuvan ajan.

Ymmärsin Hesarin arviosta (Pertti Avola), että tämä ei oikeastaan ole perinteinen sotaelokuva, vaan jotain parempaa ja jännempää. En ymmärrä mitä se olisi. Henkilöistä yksikään ei tule tutummaksi, paitsi ehkä jämerä ja sympaattinen isä brittiläisessä evakuointiveneessä. Muuten sotilaat kamppailevat milloin veden alla, milloin pinnalla, milloin kyyristyneenä rannalla tulituksen kohteena. Ja upseerit tähyilevät sankarillisesti taivaalle tai merelle.

Dialogia ei pahemmin ole. Sen sijaan on aivan massiivista sodan äänimaailmaa. Jokainen luoti, joka pamahtaa laivan metallirakenteisiin, repii tärykalvoa, jokainen laivaan osunut pommi tärisyttää penkkiä. Samanaikaisesti - turhuuden huippu - paisutteleva musiikki ei taukoa hetkeksikään. Jos jotakin inhoan, niin sitä että musiikkia käytetään elokuvassa liikaa, kuin ei luotettaisi draaman kulkuun. Kammottavaa on kun tämä koko äänimatto tuutataan nykytekniikalla avuttomien ihmisten päälle, täydellä volyymilla. En ole pitkään aikaan kaivannut niin paljon korvatulppia. Vaihtelin sormia.

Kuvaus on upeaa, värejä on muokattu. Meri on kauniin turkoosiin vivahtavaa, hiekka vaaleaa. Mutta jos ei tämä kaikki ole turhanaikaista sodan estetisointia, sotarymistelyä pahimmillaan, niin ei sitten mikään. Ja tämähän oli se sota, joka oli niin selkeä, kaikki tiesivät kuka oli pahis, jälkeenpäin. Liittoutuneet yhdessä, brittiupseerikin vakuutti lopussa jäävänsä auttamaan ranskalaisia.

Päivitys 4.8. HS/Ville Similä. Dunkirkin antamaa kuvaa ovat brittiläiset historiantutkijat täydentäneet muutamalla faktalla, jotka näyttävät tämänkin sotahistorian 'valkopesun' eli 'unohtuneita' yksityiskohtia: Punjabilaisilla (nykyisen Pakistanin, silloisen Intian alueelta) muslimeilla oli tärkeä osa evakuointioperaatiossa. Hiekalla tarvittiin hevosia, aaseja ja muuleja. Dunkerquen sankareiksi tuotiinkin satoja muuleja ja niiden punjabilaisajureita, joiden panos pelastusoperaatiossa oli merkittävä. Näitä ei perinteisten brittisankareiden mukana Dunkirkissa nähdä.

Dunkirk, Britannia, USA, Ranska, Alankomaat, 2017
Ohjaus Christopher Nolan

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet



Kun me päästään takaisin Paratiisiin guavat on loppu ja meidän mahat niin täynnä että me melkein joudutaan ryömimään. Me pysähdytään pusikkoon kakalle koska me ollaan syöty liikaa. Sitä paitsi kakalla on paras käydä ennen  kuin tulee liian pimeä koska muuten kukaan ei suostu tulemaan mukaan. Yöllä on pelottavaa käydä yksin pusikossa siksi että sinne mennessä on pakko ohittaa Taivaantien hautuumaa ja vastaan saattaa tulla kummitus. Ne, jotka on perillä asioista, sanoo että Mosesin isä, joka kuoli viime kuussa, harhailee aina välillä Paratiisissa öiseen aikaan Barcelonan jalkapallojoukkueen keltainen paita päällä.

Zimbabwessa syntynyt, Kaliforniassa nykyisin asuva palkittu kirjailija  NoViolet Bulawayo kertoo nuoren tytön kasvukertomuksen, episodeina. Kulta, päähenkilö, minäkertoja elää lapsuutensa Zimbabwessa ja muuttaa teini-iässä köyhästä hökkelikylästä Detroitiin, amerikkalaiseen lähiöön.

Kulta ja hänen kaverinsa Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää asuvat Paratiisissa, slummissa mutta vierailevat Budapestissa, rikkaiden kaupunginosassa, kiipeilevät nälkäisinä villikissoina puutarhoissa guavavarkaissa. Puista käsin, piilopaikoistaan, hökkeleiden peltiovien läpi lapset, kymmenen- yksitoistavuotiaat, todistavat kovaa elämää. Kuolema on läsnä kaikkialla, muistoissa ja nykyhetkessä. Isä palaa vuosikausien jälkeen Etelä-Afrikasta, AIDSin runtelemana. Puskutraktorit ovat jyränneet entiset kodit. Isoisä on raiskannut lapsenlapsensa. Saarnaaja, profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro rahastaa sairauksilla ja hautajaisilla, ilmestyen paikalle kuin paviaanilauman johtaja. Guavapuista lapset seuraavat, kuinka uusi poliittinen voima, Blak power, Muutos vyöryy kadulta koteihin. Kovanaama toteaa, että pahempaa kuin se että valkoiset veivät kaiken on kun sen tekevät mustat veljet. Avustustyöntekijät ja BBC:n toimittajat valokuvaavat raskaana olevaa tyttöä, rikkinäisten housujen verhoamia takamuksia, lapset vastaavat pilkkaamalla ja ilkkumalla. Heitä ei sääliraporteilla osteta.

Koko Zimbabwen kurjuuden kuvasto tulee vastaan kuin uutisotsikoista, poliittinen sorto, köyhyys, sairaudet, kiinalaiset uusina pomoina ja huonon tavaran tekijöinä, avustustyöntekijöiden hölmö idealismi. Taikausko. Asiat eivät yllätä, mutta se mikä yllättää on Bulawayon loistelias tapa kertoa; se on vaivatonta, kevyttä; taas kerran huumorintaju pelastaa maailman! Kontrasti on järisyttävä, ei vähempää. Nuoren tytön, lapsen silmin katsotaan annettua karua maailmaa ennakkoluulottomasti ja optimisesti, sillä kaveruuden lämmin syli kantaa. Se joka on hengissä, on vahva ja itseluottamusta täynnä. Voidaan Teho-osaston oppeja seuraten tehdä aborttikin. Siihen tarvitaan henkari. Maailma ja tämä maa on rankka mutta se on oma.

Lähes raamatullinen nuotti kaikuu luvusta 'Miten he lähtivät' . Lähtö katkaisee elämän Zimbabwessa ja Kulta muuttaa tätinsä Fostalinan luo Detroitiin.

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla.

Michiganin Detroit eli Melikan Destroyedmichygen muuttaa kertomuksen sekä vihaisemmaksi että väläyksittäin paatokselliseksi. Se on käsitettävää; englannin kieli on suunnattoman suuri rautaovi, jonka avaimet häviää kerran toisensa jälkeen, paperittoman pakko tehdä loputtomasti työtä ja jatkuva koti-ikävä omien luo, omien odotukset Amerikkaan muuttaneille. Kun sinne runsauden lähteille on päästy, sitä pitää jakaa oman maan näännyttämille. Sen maan vaikeudesta eivät Afrikkaan jääneet tiedä, eikä muuttaneiden ylpeys kestä kertoa nöyryytyksistä.

Bulawayon kerronnan säihke himmenee Amerikan mantereella, kuvaukset amerikkalaisesta elämästä, lumesta, laihduttamisesta, lihavuudesta, kielestä lähenevät kulahtanutta kuvastoa. Täälläkin huumori pelastaa paljon. Marinan - Nigeriasta, pitää itseään Afrikan prinsessana - ja Kristalin - hiustenpidennykset mutta ei osaa kunnolla kirjoittaa englantia - kanssa vietetään aikaa katsoen filmejä, jotka sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia. Sen he tekevät äänen mykistäen ja esittäen itse hyvin harjoitellut voihkinat.

Vaikka Me tarvitaan uudet nimet nosti odotukseni taivaisiin alkupuolen loisteliaan kerronnan aikana ja ne vähän laskeutuivat Amerikan Detroitissa, romaani on taidonnäyte, NoViolet Bulawayolla on vahva oma ääni. Ja on se myös aina ja nyt ajankohtainen puheenvuoro pakolaisuudesta, tärkeimmästä syystä miksi ihmisten on lähdettävä: kun ei jossain voi elää. Ihminen on ihminen toisten kaltaistensa ansiosta, toteaa kirjailija kiitossanoissaan.

Suomentaja Sari Karhulahti on onnistunut erityisen hyvin lasten ja nuorten dialogissa ja suomennos on muutenkin mallikas.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2013, 292 s

torstai 20. heinäkuuta 2017

Heinäkuinen päivä Turussa - quite many quite tall ships


Aamulla näytti leppeältä ja tyyneltä, kun Turussa oli kova tohina vasta alkamassa. Kojut ja bajamajat koristavat rantakatuja. Isojen mastojen ylväs rivistö kohoaa Wärtsilän nostokurkien tasalle. Tall Ships Races 2017 on täällä tänään. Sää ei todellakaan helli ketään.




Föri puksuttaa ahkerasti yli joen ja on saanut tilapäisen pikkuserkunkin lähemmäs satamaa. Täyttä on aamusta iltaan.






Vanha Sigyn osittain invalidina, remontin alla hyörinän keskellä.












Tässä tuli kylään pietarilaisia merirosvoja kunnon paukuttelun kera. Poistuvat sitten sunnuntaina laiva täynnä läppäreitä, kännyköitä ja muita aarteita, jos ovat kunnon rosvoja. Taitaa kuitenkin olla enempi ikuisesti lapsenmielisten miehistö kyseessä, hatuista, hiuksista ja elkeistä päätellen. Näyttävästi saapuivat ja yleisö palkitsi aplodein.





 Alkoi sataa. Olimme puun suojassa yhdessä saksalaisen nuorisoporukan kanssa, joka oli saanut tehtäväksi tehdä haastatteluja turkulaisten kanssa (jäi vähän epäselväksi keitä olivat toimeksiantajat, mutta liittyi ilmeisesti tulevaan purjehdukseen). Kysyivät kaupungin iästä, nimestä (tori, venäjän kielestä) ja muusta historiasta, eli kerroin Turun palosta ja uudesta pääkaupungista, lopuksi olimme yhteiskuvassa. - Tuohon ollaan jo totuttu, Kiinassa oli sama meininki.


'Merirosvolaiva' Shtandart perän puolelta.




Berliiniläisen kuvanveistäjän Achim Kühnin veistos Harmonia kaunistaa nimensä veroisesti Aura-jokea.





Tässä pikku föri oli törmätä hollantilaiseen Morgenster laivaan, joka oli rantautumassa.



Pikkuinen kumivene tökkimässä isoa purjelaivaa oikeaan suuntaan.





Sää oli tänään niin koleaa, että lämmin henkäys Omanista olisi ollut tarpeen. Shabab Oman oli uutukainen laivojen joukossa, laskettu vesille 2013.








Miehistö lämmitti kylmän kangistamaa yleisöä soitto- ja tanssikulkueellaan.



Tästä juhlat jatkuvat, musiikkiakin mahtuu ohjelmaan. Liam Gallagherista on puhuttu, mutta mitä nyt yhdestä Gallagherista kun Pet Shop Boys on tulossa!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro



Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 


Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s