perjantai 15. joulukuuta 2017

Elokuvissa: The Square

Installaatio. Paperi, kivi, nuket.


Tom Wolfen romaanissa Turhuuksien rovio (1987)  sliipattu investointipankkiiri ajaa New Yorkissa erehdyksessä väärästä tienhaarasta ja ajautuu tyystin toisenlaiseen maailmaan, Bronxiin kuin mihin on tottunut kotona Manhattanilla. Tästä lähtee miehen hallittu maailma hajoamaan.

Romaani välähti mielessä Cannesissa palkitun elokuvan alkukohtauksessa. Museokuraattori Christian, tanskalainen muuten, Tukholman hienon nykytaiteen museon viestintä- ja markkinointivastaava törmää kaupungin keskustassa äkillisesti syntyvässä hässäkässä maailmansa rajoihin. Häneltä ryöstetään tärkeimmät eli älypuhelin ja lompakko. Mies on kalliin lifestylen mannekiini sekä ulkoisesti että sisäisesti eikä hän jää vaille auttajia hädässään. Onhan hänellä työpaikalla alainenkin, jonka voi laittaa omille asioilleen. Hän voi kokea tapahtuman vain piristävänä; lisää adrenaliinia alkavaan työpäivään.

The Square, neliö voisi olla myös puhkikulunut käsite kupla. Rajoista ja omalta mukavuusalueelta pois joutumisesta on kyse. Siitä ulos liukuessa törmäyksissä tuntemattomaan mitataan sitten moraalia ja sen vahvuutta. Ohjaaja Ruben Östlund osaa valottaa rajakysymysta monesta näkökulmasta. Nykytaidemuseon tuleva näyttely on nimeltään The Square. Se esittää yksinkertaista katukiveyksestä erotettua ruutua, jolla on valaistut rajat. Taidepuheessaan kuraattori kuvaa näyttelyn ruutua turvan ja luottamuksen paikkana; neliön keskelle voi jättää vaikka laukkunsa, se on turvassa. Neliössä seisova lapsi saa apua.

Satiiri piruilee keisarin uudet vaatteet-henkisesti nykytaidepiirien rituaaleilla, kuvaa kovaa keskinäistä kilpailua, taidepuheen onttoutta ja sitä, kuinka mediahuomion kalastelussa tarkoitus pyhittää keinot. PR-toimiston nuoret miehet suunnittelevat kampanjan, josta kasvaa skandaali. Museon sisällä nykytaiteen rajoja kolistellaan, kun - taas kerran - siivooja tuhoaa epähuomiossa tarkoin muotoiltuja hiekkakasoja.

Tukholman katukuvassa metelin keskellä feissarin kysymys 'haluatko pelastaa ihmishenkiä' saa vastauksen 'ei nyt'. Taustalla romanikerjäläiset kalisuttavat kuppejaan. Christian saa omalla sivupolullaan nähdä, kuinka sekin porukka koostuu erilaisista ihmisistä, joilla edelleen on arvokkuutensa. Ulkomaailman tilanteet kärjistyvät trillerinomaiseksi kierteeksi, jossa uusia uhkia alkaa nousta edellisen perään. Elämän epävarmuus näyttäytyy kaikkialla.

Vaikuttavin törmäys tapahtuu taidepiirien juhlaillallisilla, kimaltavien kattokruunujen alla. Juhlayleisölle on järjestetty ohjelmanumero, jonka aikana hämmennys alun hihityksen jälkeen jähmettyy kauhuksi ja nostaa hiuksia. Missä kulkee raja taiteelle, viihteelle, hyväksikäytölle, ihmisyydelle - monia kysymyksiä nousee. Katsoja on yhtä sekaisin kuin juhlayleisö illallisella.

The Square on varsinainen potpuri erilaisia tilanteita, joissa oman elämänsä sankari pannaan kohtaamaan epämukavia ja hämmentäviä rajoja, joiden yli hän yrittää päästä ja vetää itsensä upottavasti suosta. Katsoja on samanlaisessa puolihymyilevässä ja ällistyneessä hämmennyksessä, ahdistuneena. Elokuva on palkittu Yhdysvalloissa parhaana komediana jollain festivaaleilla! Se on kyllä paljastavaa, sillä komediana sitä varmaan harva pitää meillä päin. Kyllä se on enemmän monenlaisia nykyajan ilmiöitä ruotiva draama. Ehkä tämä ero vastaanotossa kertoo aika paljon yhteiskunnista. Tapahtumat, jotka meillä elokuvassa näyttäytyvät moraalisina valintoina ja ehkä herättävät syyllisyyden tuntojakin, ovat ehkä Yhdysvalloissa enemmän hyväksyttyjä, eivätkä näyttäydy mielenkiintoisina ristiriitoina. Sankarin umpikujat ja ahdistukset nähdään siellä vain huvittavina kömmähdyksinä. Ilmeisesti? Vai ollaanko meillä päinvastoin tekopyhiä ja kaksinaismoralistisia?

Ohjaaja on kuitenkin ajatellut elokuvan valaisevan sitä säröä luottamuksessa ihmisten välillä, joka koko ajan kasvaa kun yhteiskunta muuttuu yhä individualistisemmaksi ja ihanteet uhrataan (wikipedia). Joten eiköhän pohjoismaissa ole ymmärretty ainakin ohjaajan tarkoitus vähän paremmin. Kiinnostava ja tämän ajan näköinen elokuva.

The Square
Ohjaus Ruben Östlund 
Ruotsi, 2017

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Ilmar Taska: Pobeda 1946



Ilmar Taska (s. 1953) on Virossa tunnettu elokuvan ja teatterin maailmasta. Hänen perheensä oli monien muiden virolaisten tapaan karkotettuna kotiseudultaan, ja hän syntyi Kirovissa, silloisessa Neuvostoliitossa. Hän opiskeli Moskovan filmi-instituutissa ja työskenteli Tallinnassa ja pitkään myös Ruotsissa tuottaen ja ohjaten teatteri-esityksiä ja elokuvia. Neuvostoliiton kaaduttua Taska perusti 1994 Viron ensimmäisen yksityisen televisiokanavan ja työskenteli monissa kansainvälisissä elokuvaproduktioissa.

Vuonna 2011 Ilmar Taska julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa Paremp ku elu josta tuli arvostelumenestys. Yksi novelleista poimittiin Dalkey Archivesin eurooppalaisten novellien kokoelmaan Best European Fiction 2016. Taskan novellikokoelma on ilmestynyt Ruotsissa ja Tanskassa, yksittäisiä novelleja on julkaistu kokoelmissa useilla eri kielillä. Pobeda 1946 on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se nousi heti ilmestyttyään arvostelu- ja lukijamenestykseksi.
(WSOY)

Olisin oikeastaan kaivannut tässä vaiheessa lukemisiani toiseen ilmansuuntaan, mutta kirjaston varausjonosta pullahti  Pobeda 1946, ja niinpä sain jatkaa kitumistani Neuvostoliiton varjossa.  Ei suurempaa kärsimystä sittenkään, sillä Ilmar Taskan romaani on hyvin perinteistä ja selväpiirteistä kerrontaa ja juonen kuljettelu vetävää. Elokuva-alan kokemus näkyy hyvin; romaanin jokaisen kohtauksen näkee jo lukiessa hyvin elokuvallisena. Vaikka aika ja aihepiiri on sama kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, Taska saa henkilöihinsä enemmän eloa, ja herättää muitakin tunteita kuin järkytystä ja kauhua. Siihen vaikuttanee oma lapsuudenkokemus Neuvostoliiton aikaisessa Virossa ja sen lisäksi rankkaa aihetta pehmentävät piirteet: lapsen näkökulma, kukkaan puhkeava romanssi sekä mielenkiintoisesti kuvattu seksuaalinen jännite sortajan ja sorretun välillä. Se tuo mustavalkoiseen asetelmaan muitakin sävyjä. 

Viron ankea arki Neuvostoliiton sortokomennossa aukeaa nuoren perheen kautta, jossa äiti - joka esiintyy romaanissa joko äitinä tai nimettömänä 'naisena' - piilottelee perheen isää suljetussa huoneessa verhojen takana ja pikkupoika leikkii linjurikuskia pihan halkopinon päällä. Kaikki muuttuu sinä päivänä kun pihaan kaartaa kiiltävä Pobeda, josta astuu ulos Pobeda-setä, romaanissa myös 'mies'. Mies on sekä komea että ystävällinen mutta ulkonäkö pettää, sillä hän on uuden vallan kaadereita, joka on ensi kertaa elämässään tekemässä nousua urallaan, uskoo asiaansa ja käyttää kaiken energiansa kansanvihollisten etsintään ja karsimiseen. Pikkupoika on siinä hyvä apu. Se että hänellä ja Pobeda-sedällä on yhteinen salaisuus, on vain entistä jännittävämpää.

Pojan, naisen/äidin ja miehen näkökulmien ohella toinen sivuhaara tarinasta seuraa naisen siskon Johannan, kuuluisan virolaisen oopperalaulajattaren ja BBC:n toimittajan Alanin romanssia. Rakkaussuhdetta väkevöittävät radiolähetykset Lontoosta maailmalle ja vaikeuttavat moskovalaisen hotellin passintarkastukset, kaikkialla seuraavat vakoojat ja pikkupojan seikkailunhalu ja tietämättömyys. Kuka oikein on oikeassa, kun pojan korviin kuiskutellaan? Mikä on valhetta, mikä totta?

Johannan näkökulma kertoo miltä neuvostojoukkojen nujertama Tallinna näyttää, kun laatua ei enää ole missään ja räikeät värit peittävät pehmeät pastellit. Mihinkään ei voi paeta eikä muuta tehdä kuin avata ovet Keski-Aasiasta tulevalle perheelle, jonka matot peittävät lattiat. Junat kuljettavat ihmisiä halki Neuvostoliiton, perheitä asuttamaan toisten koteja, 'kadonneita' lapsia kasvatuslaitoksiin. Uusi kommuuni löytää yhteistäkin: tee lämmittää.

Ilmiantajien maailmassa muutos voi lähteä pienestä liikkeelle ja lujaltakin vaikuttanut asema hierarkiassa voi hetkessä olla mennyttä. Jos korkea-arvoinen ukkeli tarvitsee yllättäen syntipukin, sellainen löytyy usein alaisista. Tästäkin aiheesta, Viron lähihistoriasta voi kirjoittaa monella tapaa. Ilmar Taskan Pobeda 1946 on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu romaani monisävyisine hahmoineen.

Ihmettelen, ellei tästä olla jo puuhaamassa elokuvaa. Klaus Härön Miekkailija oli minusta kyllä turhan paljon kehuttu, liian hyveellisine, paperinukkemaisine hahmoineen. Pobedasta irtoaisi enemmän.

Ilmar Taska: Pobeda 1946, 2016
Vironkielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY 2017, 315 s

maanantai 11. joulukuuta 2017

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa



Kun kuulen sanan 'kulttuuri', minusta tuntuu, että olen lämmin hylsy joka putoaa ruohikolle.

Autofiktiivisessä romaanissa Andrei Astvatsaturov muistelee lapsuuttaan 'kehittyneen sosialismin' eli ns pysähtyneisyyden eli brezhneviläisen ajan Leningradissa ja nuoruuttaan nykyisen Venäjän Pietarissa. Kirjailija kuuluu venäjänjuutalaiseen intelligentsijaan ja romaani kuvaa tuota maan sivistyneistön ytimessä hääräävän kauhukakaramaisen tabujenrikkoja-sukupolven elämistä ja olemista aikana, jolloin neuvostovaltio mureni ja syntyi nykymuotoinen Venäjä. Kirjailija päätyi opiskelijaksi Leningradin yliopiston filologiseen tiedekuntaan vuonna 1986, jolloin  juutalaisen oli yhtä hankala päästä sinne kuin paimeneksi. Sittemmin hän toimii myös kirjallisuuden tutkijana ja opettajana.

Miten gammaglobuliini liittyy nuottien opiskeluun? Yhteys on gammassa ja perseessä, jotka rokotettujen lasten päässä aiheuttavat riemuun repeämisen. Leninkään ei ollut enää pyhä, ainakaan lapsille, ei vaikka museo-opas yrittää uutta pönöttävää sukupolvea kasvattaa. Brezhnevin ajan rituaaleja oli mm virtsanluovutus ennen kuin irtosi lupakirja yliopistolle pääsyyn. Pioneeritkin huiveineen olivat jo nuorten suussa pinohiiriä. Yliopistolla sisäpiiriä ruokkiva katkeamattomasti antajien ja saajien kesken pyörivä apurahasysteemi on erinomainen: systeemi ei koskaan häiriintynyt eikä rahoja joutunut sivullisten käsiin.

Kaikesta näkyy, että Neuvostoliiton kaatumisen myötä auktoriteetit myös koulu- ja yliopistolaitoksen seinien sisäpuolella alkoivat murentua. Astvatsaturov kuvaa omaa sukupolveaan mitään kunnioittamattomana ja rääväsuisena; vessa- ja pieruhuumori eivät heidän arvoaan laske, päinvastoin punkbändi Villien omenain ritareille sekin oli oleellinen osa arkea. Kuten myös runoilu ja kirjalliset vitsit; niissäkin auktoriteetteja riisuttiin alastomaksi. Kirjailijan lähipiirissä kukoistavat monenlaiset tyyliniekat, joilla on aina aikaa juhlimiseen ja musisointiin ja nerokkaisiin keskusteluihin. Astvatsaturov vertailee itseään ja Thomas Elliottin tutkimistaan nerokkaampiin kavereihinsa ja häviää omasta mielestään. 

Luvut etenevät fragmentaarisesti väliotsikoiden kautta uusiin kohtaamisiin. Dialogi on reipasta ja karikatyyrimäistä. Miespuoliset kaverit hääräävät laajalla rintamalla, naisia vilahtelee taustarooleissa; heistä huomioidaan rintavarustus. Lähimmäksi, jopa muutaman dialogin verran tepastelee räikeästi maalattu blondi, ironisesti Prinsessaksi nimetty, joka on tyhmä ja kotoisin jostain maaseutuprovinssista. Hän puhuu jotain junttimurretta (joka on suomennettu itämurteella mie, myö).

Välillä kirjailija uppoutuu itseensä ja kirjoittamisen vaikeuteen; aloittaa jutun ja peruuttaa takaisin. Kommentoi kirjallisia keskusteluja, jotka avautunevat helpommin pietarilaisille. Paitsi naisiin, pietarilaisen intelligentsijan ylimielisyys kohdistuu myös muihin osiin Venäjää. Moskovalaisten itseriittoisuus ärsyttää, mutta krimiläinen lomanvietto on pietarilaiselle nuorukaiselle painajaista. Mikään Krimistä ei nouse sen kamalien vessojen ohitse. Tyhmän naisen ympärillä pyörii tyhmä venäläinen uusrikas, joka myös on älykköjen pilkan kohde. 

Kulttiromaaniksi kuulemma Venäjällä noussut romaani ei hauskoista paloistaan huolimatta sittenkään innostanut. Nuortenmiesten läpänheitto alkoi pitkästyttää, peittelemätön sovinismi ällöttää ja poliittisesti epäkorrekti 'rahvaan' halveksunta on minusta pikkusieluista ja konservatiivista. Ja vielä valheellista. Loppukohtaus, jossa nahkatakkiset ja kovanyrkkiset miehet kohtaavat varmisti sen, että kokonaistunnelmani putosi entisestään. Kyllä Dovlatov ja hänen itseä ylentämätön huumorinsa päihittää tämän rillipäisen älykön mennen tullen. Varsinkin kun yhteiskunnallinen satiirikin oikeastaan on olematonta, ainakin mitä tulee aikaan brezhneviläisyyden jälkeen. 

Löysin vinkin romaanista täältä.

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa
Люди в голом, 2009, suomentanut Tuukka Sandström
Idiootti, 2010, 295 s












torstai 7. joulukuuta 2017

Luminous Finland ja Turun linna





Päätettiin eilen itsenäisyyspäivänä käväistä katsomassa Turun linnaa ennen suurta kättelytapahtumaa, kun se nyt oli yksi noista Suomessa juhlavalaistuista monumenteista.  Mietin, että ehkä joku muukin on saattanut saada saman idean. Mutta että  turkulaisista noin 98 % oli päättänyt tehdä saman retken, se oli yllätys!  Ehkä Turussa olisi voinut olla muitakin tapahtumia päivän kunniaksi.  Yhteisöllisyyttä ainakin ryysiksessä koettiin. Liikenneruuhka oli kuulemma pahempaa kuin Tall Ships Races-tapahtumassa. Aikuiset, lapset, pienemmät ja isommat koirat liukastelivat kansanjoukon puunaamalla jäisellä rantakadulla. Mutta olihan linna ja puisto kaunis.




Mielessä kävi se harmitus muutamia vuosia sitten, kun juhla siirtyi presidentinlinnan peruskorjauksen takia Tampere-talolle. Halusiko Niinistö ilmaista, ettei vedä kotiin päin kun juhlaa ei saatu Turun linnaan? Olisi ollut hienoa avata Turun linna itsenäisyyspäivän vietolle ja koko kansan näkyville juhlassa. Onhan se selkeästi koko Suomen historiaan oleellisella tavalla liittyvä linna ja edelleen onneksi upeassa kunnossa. Mahtaako tilaisuus joskus vielä toistua. Toivottavasti.





sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus



Elena Ferranten Napoli-trilogian toisessa osassa kertoja Elena ja kaikkein tärkein ystävä, Lila, muille Lina, jatkavat kisailuaan paremmuudesta, välillä tietoisesti, välillä kuin se olisi osa heidän verenkiertoaan. Tytöt ovat 60-luvun puolivälissä lähes parikymppisiä nuoria naisia. Peruskoulu on käyty ja seuraavat valinnat ratkaisevat paljon. Napolin köyhälistön kortteleissa polku on yleensä valmiiksi tallattu aikaiseen avioliittoon ja naiselle miehen vallan, usein nyrkin alle. Ei se miehillekään kovin hääviltä näytä, siitä pitävät mafian kauan sitten pystyttämät väkivallan koneistot, hierarkiat ja käyttäytymiskoodit huolen. Sillä yhteiskunnallisesta vinkkelistä Elena Ferrante kertoo saman minkä Roberto Savianon Gomorra, ruohonjuuritasolla. Samassa köyhyyden pelossa, korruption ja väkivallan suossa tarpovat sekä miehet että naiset, velkaantumisineen, riitoineen. Köyhä ei uskalla edes poliitikan kautta ilmaista omia toiveitaan, kun ainoa työpaikka on vihatun mafiakukonpojan leivissä.

Elena ja Lila viskautuvat eri poluille, Lila naimisiin ja perheen kenkäyrityksen palvelukseen, Elena jatkaa haparoiden, mutta kuitenkin opin tiellä. Rakkaus ja seksuaalisuuden vahva virta heittelee nuoria ensikokemuksiin, jotka Ferrante kuvaa vahvasti. Kuinka kaukana todellisuus voikaan olla siirappisista haavekuvista vaikka ollaankin Ischian rannalla,  ja kuinka päättäväisesti nuoret naiset sittenkin seuraavat omaa polkuaan. Elena kuitenkin epävarmana ja itseään ihmetellen, häveten, katuen, Lilaan itseään verraten, Lila raivoten ja kapinoiden, aina kuitenkin seurattuna kaunottarena, jolle löytyy uusi pelastaja korttelin nuorista miehistä, kun vain viitsii merkin antaa. Sama rakkauden kohde yhdistää ystävättäriä - mutta sen tietää vain Elena ja lukija. Tyttöjen väliset tunteet kiehuvat syvästä yhteisymmärryksestä kateuteen ja vihaan ja takaisin. Etäisyys kasvaa kadotakseen taas.

Elenan opiskelijaelämän kautta kertomus palaa 60-luvun vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen ja poliittiseen keskusteluun niissä interiööreissä. Tässäkin Ferrante peilaa hyvin tilannetta, jossa köyhä ja kouluttamaton perhetausta tekee nuorelle matkan samoihin keskustelupöytiin pitkäksi, verrattuna varakkaiden perheiden nuoriin, joiden kotona on luettu ja opiskeltu aina. Kieli on Italiassa suuri paljastaja; yleiskieli ja murteet ja niiden oikea käyttö kertovat heti parempiosaisille kuinka lyhyt on tulokkaan opintie, kuinka tuore sivistyksen pintakerros. Elenan avaukset lähtevät otsikoiden ulkoa opettelusta pikku hiljaa oivallukseen ja ymmärtämiseen, mutta koko ajan pitää pelätä möhläämistä; että paljastuisi epäkiinnostavaksi tavikseksi. Kapinallisempi Lila on perinteisen roolinsa vanki ja keskittyy kiillottamaan pintaa, fare bella figura, johon kuuluvat omat merkkikengät, liike keskustassa, autot ja vaatteet.

Kertomus kulkee etupäässä Napolissa ja lähiympäristössä, mutta - hyvin virkistävää lukea Suomen marraskuussa - Ischian rannoilla lepäillään, rakastetaan ja riidellään viikkoja. Elena päätyy korkeakouluun Pisaan, ja joku nuorimies lähtee keikalle Saksaan ja jää sille tielle. Nuoret naiset ovat omanarvontuntoisia ja pyristelevät vahvan machokulttuurin puristuksessa, kun taas äidit, vanhat naiset toistavat ikiaikaista mallia alistumisellaan, kun eivät muusta tiedä.

Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet heistäkin yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä? Tulisiko Lilastakin yhtä muodoton kuin Nunziasta?

Uuden nimen tarina on samaa verevää kerrontaa kuin Loistava ystäväni, sitä ei oikein malta keskeyttää - mikä aiheuttaa oman dilemmansa, onhan sivuja sentään yli 500.  Napolilaiset kodit, liikkeet, piazzat ja rannat, meluisat kukkoilijat, oikukkaat donnat, Elena ja hänen kaikki mielenliikkeensä vilistävät elävinä kuvina silmien edessä. Kaikki se levittäytyy eteen samantapaisena freskona, jota ovat Coppolan Kummisetä-elokuvat; tarkkaa, maalauksellista, intohimoista, villiä. Sellainen taikuri Elena Ferrante oman maailmansa kuvaamisessa on.

Kuka Elena Ferrante -pseudonyymin takana oikeasti on, on ilmeisesti askarruttanut enemmän kuin se, miksi hän kirjoittaa salanimellä. Olen omassa selityksessäni mieltynyt Roberto Saviano-linkkiin. Saviano elää mafiapaljastusten takia jatkuvassa poliisin suojelussa. Kuvittelisin, että Ferrantekin tulee tässä paljastaneeksi yhtä ja toista. Voi olla, että hänkin saattaisi olla monenlaisen palautteen kohteena tämän romaanisarjan maailmanmenestyksen jälkeen - ei pelkästään suitsutusta. Niinhän kaikki kirjailijat ovat, mutta Napolin paikallistasolla voi olla että palautearsenaali olisi omanlaistaan.

Tässä vielä linkki Tuijatan arvioon, jossa monipuolisesti käsitelty romaanin teemoja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus
Storia del nuovo cognome, 2012, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2017, 508 s


sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja



Eläimet tottuvat nopeasti uraanilampun luihin asti valaisevaan valoon, sanoo isä niminovellissa. Näissä novelleissa ei ole mitään mihin voisi tottua, ei mitään totuttua. Muutama novelleista pohjaa aiemmin kirjoitettuun novelliin tai artikkeliin, joista on luettelo lopussa. Uraanilamppu on päivitys Juhani Ahon novellista 'Siihen aikaan, kun isä lampun osti'. Tässä käytetään avoimesti vanhaa hyväksi, ja tehdään siitä uutta. Vanha kertomus saa uuden elämän.

Harry Salmenniemi on kerännyt mainetta runoilijana. Ilmankos hänen proosansa tuntui minusta tosi villiltä, runoja kun en harrasta. Silti hänen monet maailmansa herättivät suurta uteliaisuutta, kunhan tokenin parin ensimmäisen novellin aiheuttamasta huonovointisuudesta. Novelleissa oli minulle muutama käsittämätön, nostin kädet ylös - olen liian tyhmä tai liian ulkona kirjallisten sisäpiirien keskusteluista. Kaksi ensimmäistä ovat  ylen  ahdistavia, Uraanilamppu ja Krematorio, maailmanlopun tunnelmineen.

Toisessa päässä on, ei käsittämättömiä, mutta jotenkin kuivahtaneita: Fantastinen salaatti on parodia ruokahifistelystä, joka kangistuu luetteloksi. Kompleksi on samantapainen yksityiskohtainen massiivisen rakennelman kuvaus mittoineen kaikkineen. Rakennelma on jonkinnäköinen kirkko/linnoitus ja novelli on kuvitettu hienoilla piirroksilla portaista ja holveista (Giovanni Battista Piranesi). Kompleksi on rakennelma ja ylemmyyden pompöösi manifesti.

Onneksi kokeileva proosa tarkoittaa myös suurta vaihtelua novelleissa, ja löysinkin puhuttelevampia ja hauskoja novelleja. Ne keikkuvat kaikki enemmän tai vähemmän hysterian partaalla, tai ovat ainakin neuroottisen oloisia monologeja ja dialogeja, mutta mielen pimeimmistä onkaloista pulpahdetaan aina välillä pintaan.

Kaksi ihmistä kaupungissa - parisuhdekauhua, jossa tulevaisuuden pelko kohdistuu mahdolliseen lapseen tai menetettyyn mielenterveyteen. Pariskunta istuu kahvilassa mutta unet ja painajaiset valuvat päälle yhtä mittaa. Novelli loppuu käsin kirjoitettuun osuuteen, josta en osaa sanoa mitään. Sain selvää, käsiala on tihrua mutta luettavaa. Oma mielenkiintonsa siinä joka tapauksessa.

Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani - kohtaaminen kustannustoimittajan kanssa. Tämä on kokoelman täyteläisin, kiinnostavin ja hauskin novelli - kuten ironisesta nimestäkin voi aavistaa. Vastakkain istuvat taas äärimmäisen neuroottinen minäkertoja, kirjailija ja tyylikkään hallittu kustannustoimittaja. He käyvät läpi ilmeisesti tätä nimenomaista kokoelmaa. Kirjailija kamppailee alituisesti paniikin partaalla, mutta nousee taas, kiitollisena, kustantajan seuraan. Jos hengittäisin syvään, syttyisin tuleen. 

Kustantaja karsii rasistisia tekstejä, vaikka kirjailijan mielestä ne ovat tuleva uusi genre. - Rasistit eivät lue. Siksi he ovat rasisteja, tyrmää  kustannustoimittaja. Kirjailija on milloin tahansa hajoamaisillaan - ja sen uskoo - mutta lujahermoinen kustannustoimittaja on ennenkin nähnyt sitä eikä anna sen tapahtua. Siinä on hänenkin leipänsä kiinni.

Miksi koskit penikseeni - neuroottinen mies hermostuu todella - novelli koostuu pelkistä kysymyksistä väärän liikkeen tehneelle naiselle. Tämäkin tosi hauska, vaikkei uskoisi. Riippuu tietenkin huumorintajusta.

Piilodepressio pohjaa J.P. Roosin artikkeliin "Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti". Novellissa kertoja löytää piilomasennuksen Lapuan liikkeessä toimineelta kenraalimajuri Kurt Martti Walleniukselta, 'jonka koko omaelämäkerrallista tuotantoa voi pitää piilodepression kuvauksena'. Kertoja on perheenisä, jolla on kokemusta löytämästään; hän analysoi teksteistä tunteiden puuttumista. - Sama Wallenius mainitaan muuten eilisessä Kemppisen blogissa (Viinan villitsemät kenraalit).

Merkillinen novelli on Ohjaaja. Se on konservatiivinen puheenvuoro, jossa hyökätään 60-luvun avantgardistisia elokuvakokeiluja ja myöhempiä taistolaisvaiheita vastaan. Pohjana on MikaTaanilan artikkeli. Vihan kohteena on varsinkin Eino Ruutsalo -niminen taiteilija. Googlasin Mika Taanilan artikkelin ja se on sisällöltään tämän vastakohta, kokeilijoita arvostava. Kertoja on vanhan realistisen suunnan elokuvantekijä, joka kukkahattutätimäisesti survoo kokeilut lattian rakoon ja syyttää kokeilijoita omasta syrjään jäämisestään.

Summa summarum: runoilija on pannut kovat piippuun ja siinä saa proosa tutista.

Kokoelma on vuoden aikana saanut paljon huomiota, en muista mistä olin oman vinkkini napannut: SuketusOmpputuijata ja muita.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017, 177 s




perjantai 24. marraskuuta 2017

Elokuvissa: Tuntematon sotilas

Kasapanos. RUK-museo. Kuva: Wikimedia Commons


Miksi vanhat kotimaiset elokuvat nostavat myötähäpeää kaikessa kökköydessään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta? Poikkeuksena Komisario Palmu-elokuvat ja muutamat hyvät näyttelijät. Epäilen, että syynä on ollut hyvien käsikirjoitusten puute ja toisena huono ohjaus. Tuntematon sotilas on loistava romaani, ja siksi eri ohjaajat ovat onnistuneet sen elokuvaksi sovittamisessa. Edvin Laineen  ohjaus taitaa edelleen olla Suomen katsotuin elokuva. Se on poikkeus aikansa elokuvissa, koska ohjaus toimii, hahmot ovat hyvin roolitettuja ja dialogi kulkee sujuvana, murteineen kaikkineen.

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei kovin paljon oikeastaan eroa Edvin Laineen Tuntemattomasta, mutta se on selkeä tekninen päivitys. Nykytekniikka tuo elokuvaan paljon eläytymistä auttavaa. Kuva rajantakaisista maisemista, Petroskoista, lumisista hangista, taisteluhaudoista on tarkkaa; sammal tuoksuu, panssarivaunu jyrisee naaman eteen, ai tuollainen on kasapanos, tuon ojan taakse sen pitäisi osua, nyt se osui.

Näyttelijäohjaus osataan jo paremmin onneksi. Rokka on vallan erilainen tyyppi kuin se mustasilmäinen viäräleuka, joka Laineen versiossa tätä yhtä pääosaa näytteli. Mutta kyllä rooli onnistuu Eero Aholtakin mainiosti. Jotenkin tuntuu kuin nykytekniikka toisi hahmot lähemmäs, dialogin ohella ilmeet, eleet ja katseet saavat enemmän painoa; näyttelijätyön herkkyys on helpompi havaita. Tai sitten he ovat parempia, ainakin Jussi Vatanen Koskelana onnistuu paremmin kuin Laineen version aika värittömäksi jäänyt tyyppi. Vatasen Koskela on upseeriston keskuudessa pokkuroinnista piittaamaton, käytännön mies ja komppanialleen reilu pomo mutta tosi paikassa kova jätkä. Kaiken hän ilmaisee pienin elein, tauoin ja katsein, ja viilatuilla lauseilla - jotka ovat jääneet elämään, kuten esittely humalaisten upseereiden korsussa: Koskela Suomesta, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Kolmas jännittävä tyyppi oli aina hihittelevä Vanhala, näyttelijä Hannes Suomiselta nappisuoritus. Äijä tuntui joutuneen väärään paikkaan, mutta hoiti hommansa tuurilla ja osasi huolellisesti annostella hihityksensä. Dialogi on muutoinkin romaanissa ruutia. Siinä kuuluvat sekä Suomen murrealueet että yhteiskunnalliset taustat; varsinais-suomalainen Hietanen nauraa kommunisti-Lahtisen evoluutioteorian esittelylle. Mää ole ahvena. Koko kansa sotii.

Kaiken kaikkiaan romaani tarjoaa mielenkiintoisen gallerian tyyppikuvauksia, ihmisiä painajaisen keskellä ja sen takia tätäkin elokuvaa sodasta jaksaa katsoa. Poikkeamat sodasta siviiliin, Rokan kotitilalle Kannakselle ja Kariniemen häihin Helsinkiin oli kai ajateltu syventämään näitä hahmoja mutta jäivät kyllä aika irtonaisiksi. Toinen motiivi näille poikkeamille on ilmeisesti tasa-arvo: että edes sen verran näytetään naisten sota-aikaa. Lotat jäävät jokatapauksessa soppakattiloiden taakse ja vilahtavat kuvassa. Sen sijaan nuortenmiesten visiitti Veruskan luo Petroskoissa luonnistuu paremmin. Siinä kohtaavat paitsi nuoret naiset ja miehet myös vihollisrintamat. Siviilien kesken rauha löytyy ja pikkuriikkinen romantiikan versokin nähdään, keskellä sotaa.

Oli hyvä idea maustaa elokuvaa muutamilla uutisfilmeillä siltä ajalta, ne oli upotettu elokuvaan tyylikkäästi. Dramaattiselta tuntui katsoa autenttista Hitlerin ja Mannerheimin kädenpudistusta, kuulla uutisten mahtipontista sävyä siinä vaiheessa kun kaikki näytti vielä hyvältä ja oltiin menossa miehittämään Petroskoita, Äänislinnaa ja sitä nöyryytyksen ääntä, kun kerrottiin että suuri naapuri oli hyväksynyt Suomen pyynnön aselevosta.

Minusta ohjaus oli oikein hyvä, mutta edelleen harmittaa, että vain kansainväliseen levitykseen on tehty kohtuullisemman pituinen versio. Kolme tuntia on liikaa, se puuduttaa. Konekivääritykityksen ryminästä olisi varmaan voinut nipistää ihan tässä kotimaisessakin versiossa.

Kiitän vielä siitä, että musiikkia ei ole tarpeettomasti lisätty draamaa voimistamaan - kuvittelisin että ohjaajien pitää nykyään pikemminkin malttaa kuin innostua kaikista tarjolla olevista tehokenoista. Rokan vaimo laulaa lapsilleen Maa on niin kaunis ja samaa laulavat miehet leiritulilla. Joulu tuli sodankin aikana.

Tuntematon sotilas, Suomi 2017
Ohjaus Aku Louhimies